Hetero Skeleton: Hasardi

Ikuisuus

Helsinkiläinen viisikko jatkaa epämusiikkinsa parissa lähes yhtälaisella apinanraivolla kuin ennen. Venytetyn pierun monenlaiset eri sfäärit kulkevat melodiattomasta ja epärytmisestä säröilystä ihme tilutteluhämmennysten kautta pakkaa entisestään sekoittaviin sämpleihin ja ihmisäänen hämäriin käytäviin. Neljänkymmenen raidan joukkoon mahtuu jos jonkinlaista tuuttausta, narinaa, surinaa ja sekopäisyyttä, mutta jonkinlainen heteromainen tyyli levyltä on kyllä löydettävissä. Se on pusertavaa, kuolaavaa ja suolistoaan vääntelevää. Se on kuin se kuuluisa ”laita joukko apinoita kirjoituskoneen äärelle”-tyyppinen testiryhmä siirrettynä äänien pariin. Apinat ovat tässä kohtaa aika psyykkisissä fiiliksissä.

Mikä on perimmäinen tarkoitus? Onko sellaista? Mitä Hetero Skeleton pyrkii sanomaan? Miksi Hasardimaista meteliä halutaan äänittää levylle? Ketä epämelodisen ja rytmittömän apinanraivon venyttäminen ja vanuttaminen palvelee? Millaisia ilmeitä yhtyeen tuotoksissa näkyy? Noihin kysymyksiin olisi tavallaan hyvä kyetä vastaamaan, mutta oikeastaan vain viimeinen herättää jonkinlaista visiota. Aikamoisia virnistelyjä sieltä kasvoilta ainakin paistaa. Ja hiki lentää. Hattua voi toisaalta nostaa yhtyeen halulle haastaa musiikin jähmettyneitä kaavoja. Jos yksikin ihminen jollain tasolla järkkyy kuultuaan Hasardia, luulisin että yksi tavoite on saavutettu.

Omalta kohdalta ongelmaksi muodostuu se että jos musiikista ottaa pois melodian ja rytmin sekä niiden aiheuttamat tunnetilat, olisi niiden tilalle mukava tarjota jotain muuta. Edelleen häröily jää hiukan liikaa tarkoituksettomaksi. Tai sitten sitä tarkoitusta etsii vain turhaan, kun on tällainen turhan rationaalinen ummikko. Joka tapauksessa, ei Hetero vieläkään anna minulle levymuodossa oikeastaan minkäänlaisia kiksejä, oivalluksia tai edes hörönauruja. Asetan musiikille kuitenkin aina avaintavoitteeksi koskettamisen jollain tasolla. Jos sellainen yhteys löytyy, aletaan lähestyä arvioasteikon toista päätä.