Daylight Dies: Lost to the Living

Candlelight Records

Ei ole vaikeaa arvata, mitä Katatonian ja Paradise Lostin albumeita Daylight Diesin heput ovat nuorena kuunnelleet. Bändin kolmas pitkäsoitto Lost to the Living osuu niin keskelle Brave Murder Dayn ja Gothicin välistä kenttää, että moinen melkein hävettää. Myös My Dying Briden tuotanto taitaa olla tuttua synkistelyä orkesterin säveltäjille. Toisaalta yhdysvaltalaiset hoitavat hommansa sen verran mallikkaasti, ettei lopputuloksesta sovi liikoja valittaa, vaikka välillä melankolinen soitto yllättävän tutulta kuulostaakin.

Kitarat saavat leikitellä melodioilla ja harmonioilla pitkiä aikoja ilman, että Nathan Ellisin murahteluun pohjautuva vokalisointi pääsisi niitä liikoja häiritsemään. Ensimmäisen albumin jälkeen mukaan tullut Ellis on mies paikallaan ja herran kähisevä murina antaakin yhtyeen musiikkiin tarvittavaa lisäpotkua, vaikkei pystykään nostamaan kokonaisuutta vielä erinomaisuuden tasolle. Daylight Diesin vakavin ongelma onkin selvästi se, että orkesteri turvautuu liikaa varmoihin ratkaisuihin ja jo käytettyihin reitteihin. Toki Lost to the Living pärjää suorassa vertailussa esikuvilleen monin tavoin, mutta se ei pysty ylittämään niitä oikeastaan muilla kuin teknisillä saavutuksillaan, ja siitähän musiikissa nimenomaan perimmiltään ei ole kyse.