Ultimatium: Hwainoo

Mastervox

Niin paljon kuin sitä nykyään toistetaankin, Suomen koko powermetal-skeneä vaivaa samankaltainen itsensä toistaminen, ja bändistä riippumatta kaikki biisit tuntuvat olevan jo valmiiksi kuultuja. Onhan niitä muutamia poikkeuksiakin, kuten Olympos Mons ja Celesty, ja Kotipellonkin voinee samaan kategoriaan niputtaa. Valitettavasti Ultimatiumin kohtalona on ainakin toistaiseksi kadota siihen samaan keskinkertaisuuden massaan, mihin bändi toisensa jälkeen tuntuu vajoavan.

Kaukana toivottomasta tässä kuitenkin ollaan. Fight the Time on levylle ainoa oikea avausbiisi edeten pendolinon lailla kruununaan toimiva ja tarttuva kertosäe, eikä heti perään hieman rennommalla temmolla etenevä Dreamlifekaan hassumpi tekele ole. Ensimmäisenä levyltä kuitenkin hyppää silmille vokalistin stereotypinen, mutta kieltämättä hemmetin taidokas korkealta ja kovaa -laulanta, joka on kaikessa tasokkuudessaan sokeria korville. Koskettimilla luodaan hienosti tunnelmaa ja mollisointujakin käytetään sopivasti, kuten levyn loppupuolelta esiin nousevassa Descentissa.

Muutamista huippuhetkistä huolimatta Hwainoo ei kuitenkaan jätä kovin paljoa käteen. Suomussalmelaisyhtyeen power-sahaus on power-sahausta tyypillisimmillään ja linjatkin ovat aika yksinkertaisia. Biiseihin tarvittaisiin lisää ytimekkyyttä, sillä biisien keskipituus ylittää viiden minuutin rajapyykin reippaasti, vaikka varsinaista progen hajua ei ole mukana. Toki pakollinen päätöspaisuttelu levyltä löytyy, kuten myös vähintään yhtä pakollinen balladikin, joka on kyllä jossain määrin häiritsevää. Edes jonkinasteinen omaperäisyys on se, mitä tässä eniten peräänkuulutan. Sitten vain sävellyskynään lisäterää ja sitä kautta biiseihin enemmän tarttumapintaa. Pari hyvää kipaletta levyllä on, mutta Ultimatiumin olemus tiivistyy tällä hetkellä lauseeseen "Köyhän miehen Stratovarius".