Sara: Veden äärelle

Universal

Suomen pienimmästä kaupungista ponnistavan Saran otsaan on tatuoitu termi "metal" vasten bändin omaa tahtoa. Tämä viisikko kun ei ole halunnut jämähtää alkuperäiseen muottiinsa, vaan musiikki on elänyt vaikutteiden mukana Korn-tykityksestä maalailevaksi ja tunnelmalliseksi Kent-rockiksi. Nyt jo viidennen albuminsa julkaisseen yhtyeen alkuaikojen raskaudesta muistuttaa enää kolmikitaraisuus, joka kuitenkin jää levyllä puhtaasti ja kauniisti soivan pianon jalkoihin.

Jo parin pyörityskerran jälkeen olen myyty. Joa Korhosen sävellystaidot osoittautuvat yhdeksi maamme parhaista, sillä koko viisikymmentäminuuttinen albumi on syntynyt saman miehen kynästä ja jälki on tasaisen laadukasta. Korhosen ainutlaatuisen lauluäänen, kauniiden pianomelodioiden ja kolmen särökitaran yhteisvaikutuksesta syntyy parhaimmillaan jotain aivan upeaa. Valtamerilaivan kokoiset tunnelmakertsit eivät ole levyllä harvinaisia.

Viiden ensimmäisen biisin ajan Sara puksuttaa täyden tähtimäärän vauhtia. Levyn avaava Kartta rinnassa voisi tuskin paremmin osaansa hoitaa, sillä kertsi toimii loistavasti ja jo intro on kerrassaan mahtava, kun tempo maltetaan pitää vaanivan alhaisena vetävästä pianoilusta huolimatta. Avausta seuraavasta nelikosta löytyy nipullinen korvia hiveleviä riffi-kertsi-pareja ja säkeistötkin on muistettu tehdä hyvin, joten sinkuksi valitun Laine kerrallaan -kappaleen kohtaloksi on jäädä nelikon heikoimmaksi lenkiksi, vaikka toimiva biisi on toki sekin.

Levyn loppupuolella kuullaan pari hitaampaa ja pari nopeampaa kappaletta. Temmon liikkuessa ääripäissä bändi on heikoimmillaan, kuten peräkkäin soivat Rauhan aika ja Ristin alle osoittavat. Kokonaisarvosanastakin lienee silti jo pääteltävissä, että varsinaista kuraa ei tule vastaan lainkaan. Erityisesti edellä mainittu kaksikko jää vain niin pahasti levyn parhaimmiston varjoon, kun vielä levyn paras biisi soi juuri parivaljakkoa ennen: Valmistetun tien herkät säkeistöt, rävähtävä kertsi ja Korhosen korkea kertosäetulkinta tekevät kappaleesta täydellisyyttä hipovan.

Tällaista levyllistä kertosäkeitä, koukkuja ja pehmeään puoleen vetoavaa tunnelmaa tulee harvoin vastaan. Viidestä tähdestä albumin erottaa vain muutamat heikommat kappaleet sekä monesti pelkän sanahelinän asemaan jäävät lyriikat. Usein bändit mainostavat uuden levyn olevan edellistä synkempi, nopeampi, raskaampi ja ärhäkämpi. Kaskisten lahja maailmalle voi seistä rinta röyheänä ja sanoa astelevansa lähes levy levyltä kohti kevyempiä polkuja, ja jälki sen kun paranee.