Bonnier Music

Kuinka se toimii, kysyy Killer Aspect. Sitä samaa joudun myös itse kysymään kuunnellessani orkesterin uutta pitkäsoittoa, sillä en keksi yhtäkään syytä miksi pitäisi ensinnäkään kuunnella tai miten se voisi toimia millään tavoin.

Telakalle jääneen Killerin basisti Timo Huhtala ja rumpali Teijo Jämsä päättivät vuonna 2004, jostain syystä, perustaa uuden rockbändin ja näin Killer Aspect ilmiintyi ensi kerran maailmaan. Sanan ”rock” voi kyllä laittaa orkesterin yhteydessä vahvoihin lainausmerkkeihin, sillä tällaista nyyhkyily pehmopop-rankistelua ei kannata lähteä tuputtamaan raavaille rockareille. Levyn kansilehtisen kuvat tuntuvatkin kuuluvan täysin toiselle orkesterille, sillä tästä touhusta puuttuu kaikki vauhti ja vaaran tuntu, jota promokuvissa yritetään kovasti tavoitella.

Albumilta löytyy kolmetoista toinen toistaan unohdettavampaa raitaa, joista ainoastaan aloituksena kuultava TV nousee hetkeksi keskinkertaisuuden suosta, muuten ylituotettu pehmorockailu toimii lähinnä unilääkkeen tavoin. Pahinta tässä ei ole kuitenkaan se, kuinka yksi toisensa jälkeen kappaleet on vaimennettu kuoliaiksi, vaan se kuinka selvä potentiaali, joka on kuultavissa etenkin aloitusraidalla, onnistutaan hukkaamaan mitäänsanomattomiin biiseihin ja turruttavan pehmeään soundimaailmaan. Inhoan sydämeni pohjasta tällaista materiaalin haaskausta, tähti hyvästä tuotannosta ja aloitusbiisistä, joka neljän minuutin ajan toi Killer Aspectiin edes hiukan tappamisen makua.