Aimee Mann: Lost In Space

Superego

Tunnustan itsekin kuuluvani siihen joukkoon, joka l�ysi Aimee Mannin musiikin vasta loisteliaan Magnolia-elokuvan my�t�. Traagisesti toisiinsa kietoutuneiden ihmiskohtaloiden ��niraitana soineet biisit sopivat kuvaamiinsa tilanteisiin niin t�ydellisesti, ett� olin mykistynyt kun kuulin etteiv�t kyseiset kappaleet olleetkaan elokuvaa varta vasten ty�stettyj�, vaan neidon varhaisemmasta tuotannosta valittuja siivuja. H�mm�stykseni lis��ntyi parin vuoden takaisen Bachelor No 2-levyn my�t�, mutta aivan eri syyst�. Mannin saatua potkut levy-yhti�lt��n, h�nen ainoaksi kanavakseen j�i julkaista pitk�soittonsa omalla Superego-merkill��n. On suorastaan k�sitt�m�t�nt�, ett� t�m�n tason lahjakkuus kustantaa itse oman musiikkinsa julkaisun ja samanaikaisesti peppuaan viskaavien stringilutkien promootioon hassataan miljoonia taaloja p�iv�ss�. No, musiikkibisneksess� eiv�t hyv�n maun lait ole ennenk��n p�teneet.

My�s Lost In Space on ehdottomasti hyv� levy, mutta Magnolia-soundtrackin kaltaisia s�v�reit� se ei aiheuta. Hienoimmat kohdat, kuten rokkaava Pavlov’s Bell ja hauras The Moth, nousevat aivan Mannin parhaimmiston joukkoon, mutta muulta osin Lost In Spacesta j�� hieman apaattinen maku. Odottamani hienovaraiset uudistukset j��v�t levyll� hyvin pieneen rooliin, sill� neiti Mann luottaa yh� perinteiseen ja hyv�ksi havaittuun sointinmaailmaan – vuoronper�ist� akustisen ja s�hk�isen kitaran vaihtelua ei nykyp�iv�n� voi kovin monipuoliseksi sanoa. T�ss� osin piileekin Aimee Mannin yksi valteista; muiden sooloartistien rimpuillessa ep�toivoisesti vaihtuvien trendien per�ss�, Aimee tuntuu tiet�v�n mit� haluaa ja v�h�t v�litt�� muiden mielipiteist�. Se jos mik� on todellista riippumattomuutta.

On jokseenkin todenn�k�ist� ett� Lost In Space pidemm�ss� juoksussa petraa asemiaan, mutta muutaman viikon tutustumisen perusteella se vaikuttaa hapenottohetkelt� ennen seuraavaa pesunkest�v�� mestariteosta. Ja niit� tulee viel� monta, sanokaa minun sanoneen.