Aimee Mann: Lost In Space

Superego

Tunnustan itsekin kuuluvani siihen joukkoon, joka löysi Aimee Mannin musiikin vasta loisteliaan Magnolia-elokuvan myötä. Traagisesti toisiinsa kietoutuneiden ihmiskohtaloiden ääniraitana soineet biisit sopivat kuvaamiinsa tilanteisiin niin täydellisesti, että olin mykistynyt kun kuulin etteivät kyseiset kappaleet olleetkaan elokuvaa varta vasten työstettyjä, vaan neidon varhaisemmasta tuotannosta valittuja siivuja. Hämmästykseni lisääntyi parin vuoden takaisen Bachelor No 2-levyn myötä, mutta aivan eri syystä. Mannin saatua potkut levy-yhtiöltään, hänen ainoaksi kanavakseen jäi julkaista pitkäsoittonsa omalla Superego-merkillään. On suorastaan käsittämätöntä, että tämän tason lahjakkuus kustantaa itse oman musiikkinsa julkaisun ja samanaikaisesti peppuaan viskaavien stringilutkien promootioon hassataan miljoonia taaloja päivässä. No, musiikkibisneksessä eivät hyvän maun lait ole ennenkään päteneet.

Myös Lost In Space on ehdottomasti hyvä levy, mutta Magnolia-soundtrackin kaltaisia säväreitä se ei aiheuta. Hienoimmat kohdat, kuten rokkaava Pavlov’s Bell ja hauras The Moth, nousevat aivan Mannin parhaimmiston joukkoon, mutta muulta osin Lost In Spacesta jää hieman apaattinen maku. Odottamani hienovaraiset uudistukset jäävät levyllä hyvin pieneen rooliin, sillä neiti Mann luottaa yhä perinteiseen ja hyväksi havaittuun sointinmaailmaan – vuoronperäistä akustisen ja sähköisen kitaran vaihtelua ei nykypäivänä voi kovin monipuoliseksi sanoa. Tässä osin piileekin Aimee Mannin yksi valteista; muiden sooloartistien rimpuillessa epätoivoisesti vaihtuvien trendien perässä, Aimee tuntuu tietävän mitä haluaa ja vähät välittää muiden mielipiteistä. Se jos mikä on todellista riippumattomuutta.

On jokseenkin todennäköistä että Lost In Space pidemmässä juoksussa petraa asemiaan, mutta muutaman viikon tutustumisen perusteella se vaikuttaa hapenottohetkeltä ennen seuraavaa pesunkestävää mestariteosta. Ja niitä tulee vielä monta, sanokaa minun sanoneen.