Omakustanne

Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin kirjassa Hyviä enteitä kerrotaan, kuinka mikä tahansa auton hansikaslokeroon kahta viikkoa pidemmäksi ajaksi jätetty kasetti muuttuu lopulta Queenin parhaiksi. Tämä muutos on lopullinen, kasetilta kuuluu aina vain Another One Bites the Dust ja Bohemian Rhapsody. Toisenlainen muutos, usein väliaikainen, tapahtuu treenikämpillä ja autotalleissa pitkin maata ja maailmaa. Jos laitetaan kolmesta viiteen nuorta miestä keskivertoautotalliin ja annetaan heille perinteiset rock-soittimet, tuloksena on jossain vaiheessa raskasta ja hidasta junnausta. Autotallissa keksitään Black Sabbath uudestaan vaikkei sitä oltaisi välttämättä edes kuultu. Hidas, hyvin etäisesti bluesahtava dronetus taitaa olla suurella osalla soittajista jollain tapaa veressä. Moni jatkaa tästä eteenpäin, osa taas ei.

Junnaavaa jumitusta tarjoaa myös tuore doom-nimi Cardinals Folly, tosin sillä erotuksella että tällä ei ole mitään tekemistä autotallijamittajien kanssa. Helsinkiläisyhtye on liikkeellä tosissaan (toki sopivasti huumorimielellä) ja soittotaitoa ja -kokemusta sillä on. The Coven -yhtyeen tuhkista rumpalivaihdoksen myötä noussut Cardinals Folly avaa pelin julkaisemalla itse kolmen biisin ja puolen tunnin paketin musiikkia, joka kumpuaa jostain, missä aurinko ei juurikaan näyttäydy. Cardinals Follyn tummuus ei ole sukua blackmetal-humoristien toilailuille, rehelliselle ja hikiselle raskaan rokin runttaamiselle sitäkin enemmän.

Porukan ensimmäinen varsinainen julkaisu mahduttaa puoleen tuntiin kolme kappaletta. Avaus Right Hand of Doom johdattaa hyvin yhtyeen maailmaan. Keskirasvaisia riffejä ja tummanpuhuvaa laulua, siinä ainekset kelpoon doom-biisiin. Toinen kappale Rasputin (the Mad Monk) on vanhempaa perua, mutta istuu hyvin edellä kuullun uudemman kappaleen perään. Mitään hirveää hidastelua tämä biisi ei ole, vaan se maalaa keskitemposta huolimatta järkälemäistä kuvaa kankaalle. Levyn viimeinen biisi, yksitoistaminuuttinen Uncharted Seas vakuuttaa ehkä eniten painostavalla hitaudellaan. Melko täydellinen biisi niihin yön pimeisiin tunteihin.

Heretic´s Hangover on hyvä pelinavaus muttei täydellinen. Soitossa on välillä pientä horjumista ja kiihdyttelyä, ja Michael Karnsteinin vokaalit saattavat vaikuttaa korneilta mikäli niihin keskittyy tarkemmin. Parantamisen varaakin vielä on, mutta puutteista huolimattakin kokonaisuus on eheä ja vahva. Tulevaisuudelta ja myöhemmin tänä vuonna julkaistavalta debyyttipitkäsoitolta voi kuitenkin melko huoletta odottaa hyvää. Silkka soittamisen ilo nimittäin paistaa läpi synkeimmänkin musiikilla ja sanoilla luodun mielikuvan.