R.E.M.: Accelerate

Warner

90-luvulla REM oli yksi rock-maailman kiistattomista valtiaista. Sen levyt myivät kuin se kuuluisa häkä, bändi kiersi pitkin maailmaa loppumyydyillä kiertueilla ja Micheal Stipe hengasi milloin kenenkin ”ajattelevan” julkkiksen seurassa. Kaiken huippuna oli vuonna 1996 sorvattu kuuluisa ”80 miljoonan dollarin sopimus” Warnerin kanssa, joka pitkässä juoksussa osoittautui paitsi lähes kaupalliseksi itsemurhaksi Warnerille, myös varsin tuhoisaksi itse bändille.Sopimuksen jälkimainingeissa bändin rumpali Bill Berry erosi yhtyeestä ja REM päätti jatkaa kolmimiehisenä. Nyt kun tilannetta katsoo useamman vuoden perspektiivillä, REMille on käynyt Berryn lähdön jälkeen varsin ohraisesti. Up oli pettymys, Reveal oli pettymys ja Around The Sun osoittautui alkuinnostuksen jälkeen varsin keskiverroksi levyksi. Kun jatkumoa lisätään vielä Acceleratella, joka sekään ei kestä vertailua yhtyeen kultavuosiin, on selvä että REMin tähti on pahasti – jos nyt ei vielä aivan lopullisesti – laskussa.

Accelerate tarjoilee REMiä näennäisesti rokkaavana ja moderniin ilmeeseen luottavana yhtyeenä. Vaikka tietty perusarvoihin palauttaminen toimii veteraanibändillä usein hyvin, ei REM ole ikinä ollut parhaimmillaan särökitaroiden maailmassa – jos klassista What´s The Frequency, Kenneth?-biisiä ei oteta lukuun. Yksi seikka johon Acceleratella kiinnittää välittömästi huomiota, on se että yhtyeen laulumelodiat alkavat väkisinkin jo toistaa itseään. Tätä korostaa Stipen tavaramerkiksi muodostunut puhelaulu, joka näki alkunsa jo yhtyeen ensimmäisellä vuosikymmenellä ja jota onkin sen jälkeen viljelty lähes surutta. Acceleraten biisit eivät sinänsä mitään hirveitä pettymyksiä tarjoa, mutta siinä missä Around The Sunille oli eksynyt vähintään muutama täysosuma, ei Acceleratella ole valitettavasti yhtäkään.

Yksi REMin sekä valteista että kompastuskivistä on kautta vuosien ollut se, että bändi on yrittänyt pysyä soundien ja tuotannon puolesta ajan hermolla – vaikka väkisin. Jo nuorena poikana ihmettelin miten yhtye voi siirtyä heleästä kitarapopista grungeräimeeseen niin vaivattomasti kuin Monsterilla ja yhtä pian sieltä pois New Adventures In Hi-Filla. Sen jälkeen REM on rimpuillut vähän sinne tänne löytämättä oikein luonnollista paikkaa millään. Kyseessä lieneekin kahden leirin loputon kädenvääntö linjanvedoista; siinä missä Stipe pyrkii seuraamaan kuumpimpia trendejä, pysyttelee Peter Buck perinteisemmän kitararockin-ja popin maastossa. Mutkattoman ja leppoisan persoonan maineessa oleva Mike Mills lienee jossain siinä välissä.

Kun nyt kuuntelen Acceleratea, on minun hyvin vaikea ymmärtää että olen joskus pitänyt REMistä niin vahvasti tai että se on edes voinut herättää yhtyeenä minussa niin syviä tunteita. Niin pahalta kuin sen sanominen tuntuukin, niin vuonna 2008 REM on vain yksi rock-bändi muiden joukossa. Eikä edes kovin hyvä sellainen.