Paavoharju: Laulu laakson kukista

Fonal

Humina ja asioiden äärelle pysähtyminen on edelleen lähellä savonlinnalaisen Paavoharju-porukan sydäntä. Jo kohta kolmen vuoden takainen debyytti Yhä hämärää olisikin sopinut paremmin kakkosalbumin nimeksi. Vaikka Laakson kukista lauletaan, niitä katsellaan korpimetsän suojista, suojassa katseilta. Kokeilevuus, erilaisten sämple-pätkien käyttö yhdistettynä hyvin maanläheisiin instrumentteihin ja shamanistisessa mielessä hypnoottisiin lauluihin on jo tutusti iso osa Paavoharjua. Tunnelma on edelleen viipyilevän hengellinen, se korpimaisema taas tulee sopivasti annostellusta jylhyydestä ja avaruuden tunteesta. Tämä on sitä ”metsäfolkia” jota oikeasti voisi kuunnella metsässä.

Laulu laakson kukista on samaan aikaan aika hajanainen, erilaisissakin maastoissa taivaltava albumi. Samalla se silti myös pitää koko ajan yllä samanlaisen paavoharjumaisen otteen, monihenkisen apujoukon keralla tai ilman. Vaikka mukana on jo aiempaan tapaan myös vahvoja tulkitsijoita, jotka tuovat tottakai aina oman ilmeensä kappaleisiin, ovat ne silti nimenomaan Paavoharjua. Paras esimerkki on Ville Leinosen laulama Tyttö tanssii, joka ei Villen maneereista huolimatta ole selkeä Leinos-kappale vaan yhdistää oivasti Leinosen kuvankauniin laulun Paavoharjun juurevaan efekti-maailmaan ja huminajunnaukseen. Tässä lajissa yhtye on Suomen ehdotonta kärkeä. Toisin kuin niin monilla muilla, bändin tekemisissä on selkeä punainen lanka ja biiseissä parhaimmillaan utuisuudesta huolimatta selkeä melodiallinen juonikaari. Paavoharju on edelleen kaunis.

Vaikka Joose Keskitalo kuuluukin olennaisesti myös Paavoharjuun, on mies omilla sooloillaan saavuttanut nyt jo sellaisen kulttimaineen, että miehen äänestä on muodostunut ihan oma juttunsa. Silti Keskitalo ei täysin varasta showta hienolla Italialaisella laivalla, vaikka biisin suurin vahvuus onkin Joose. Levyn kohokohtiin kuuluva kappale voisi löytyä yhtä lailla myös Joosen soololevyltä. Levyltä löytyy toki myös yksittäisiä teoksia jotka nousevat kiitoon ilman muutenkin tunnustettuja tulkitsijoita. Etenkin vauvaäänillä alkava, enkelitanssin leijailusta haikeaan kaareen nouseva Uskallan on levyn toinen selkeä johtotähti.

Laulu laakson kukista ei edelleenkään ole mitään helppoa tai perinteisintä musiikkia. Se vaatii keskittymistä ja kuulijan omaa yritystä avautuakseen. Jos moisen vaivan suostuu näkemään, onnistuu Paavoharju mukavan monessa kohtaa etäisesti humisevasta ”kaukaisuudestaan” huolimatta luomaan intiimin tunnelman. Etenkin tällaisen musiikin kohdalla kontaktin luominen onkin avainasia. Levyn suurin ongelma onkin sitten se, että bändi on prässännyt tälle levylle hiukan liikaa hajanaisia ”välisoittoja”. Tai sellaisilta ne ainakin liian helposti kuulostavat. Vaikka maisema on kaunis, täytyisi sen jotenkin aina onnistua vangitsemaan huomio. Muuten se jää vain taustaksi jollekin muulle.