Heikki Kuula: PLLP

Yellowmic

Heikki Kuulan maailma on täynnä paskalakkeja, krapulaa ja umpitunnelia, eikä positiivisuudelle löydy juuri sijaa. Kun Kuulan virallinen debyyttilevy PLLP juontaa osaksi nimensä peruslätkästä, ja kun räppäri pitää nykyään majaansa Helsingin Kalliossa, ovat albumin teemat selvillä jo ennen kuuntelua. PLLP ei siis innosta suureen hehkutukseen, vaikka paikoin suomalaisen hiphopin keskitaso ylitetäänkin.

PLLP alkaa pahimmalla mahdollisella tavalla. Enää vuonna 2008 ei toivoisi joutuvan muistelemaan Petri Nygårdia, kuten tapahtuu Pese selkää -kappaleen kertosäettä kuunnellessa. Heikki Kuulan oma ääni on muutenkin hetkittäin hakusessa, mutta muut mielleyhtymät, kuten Asa tekstien ja Ruudolf flow´n osalta, eivät onneksi järkytä yhtä pahasti kuin avausraidan muistikuvat tamperelaisesta huumoriräppäristä.

Alun shokin jälkeen kolmantena tuleva Arjen sankarit kuulostaa jo mukiinmenevältä, eikä vähiten Kuulan omaa käsialaa olevan sulavan biitin ansiosta. Muutoin Kuulan osumatarkkuus biittien suhteen on hyvin vaihteleva. Miehen omista tekeleistä Kallion kirkko nousee parhaimmistoon, mutta Summertime-samplea ja kankeasti paukkuvaa rumpukonetta yhdistelevä Kallion poika on todella kömpelö. Toisen biittinikkarin, Bleakkin taustoista Cannathugs ja raukea Subutexprinssi nostavat päätään, mutta muuten ollaan turhan yhdentekevällä linjalla.

PLLP:n saatteessa heitetyt vertaukset Heikki Kuulan teksteistä Gösta Sundqvistin ja J. Karjalaisen hengentuotoksiin ovat toivottavasti kieli poskessa murjaistuja, sillä PLLP:n lyriikat jäävät kyllä lähemmäksi yläastepahiksen päiväkirjamerkintöjä kuin suomalaisen rock-lyriikan kaanonia. Tästä mainio esimerkki on angstisen kapinoiva Sporissa. Kuulan päihderomantiikka on usein ylilyötyä, eikä mies oikein onnistu vakuuttamaan, että maailma ja Kallio olisivat pahuuden tyyssijoja.

Vaikkei Heikki Kuulasta suomiräpin messiaaksi olekaan, on PLLP:lläkin hetkensä. Kun Kuula malttaa punnita sanojaan hetken ja jättää keskenkasvuisimmat läppänsä sivuun, on jälki hyvää. Subutexprinssin laiska masentuneisuus erottuu positiivisesti ja Kallion kirkon aluksi hölmöltä vaikuttava vertauskuva kääntyy kuuntelukertojen myötä nokkelaksi. 14 kappaleen rykäisyyn Kuulalla ei kuitenkaan vielä voimat riitä – PEEP olisikin ollut huomattavasti houkuttelevampi julkaisu.