Whitesnake: Good To Be Bad

SPV/Steamhammer

David Coverdalen johtama Whitesnake on kuollut ja kuopattu jo niin monta kertaa, etten oikeastaan yllättynyt kun yhtyeen yhdentoista vuoden mittaiseksi venynyt levytystauko viimein päättyi. Vuonna 1997 julkaistu Restless Heart oli tosin sen verran väljähtänyt tapaus, etten jaksanut odottaa tältä uudelta kiekolta mitään ihmeempiä.

Good To Be Bad albumilta ei löydykään uutta Here I Go Againin tai Fool For Your Lovingin kaltasita ässää, saati edes Is This Loven tasoista megaballadia, mutta siinä missä sävellyskynän pistävin terä on vuosien saatossa hiukan pyöristynyt, itse kokonaisuus on edelleen alusta loppuun saakka puhtainta mahdollista Whitesnakea. Ensimmäisenä esitettävä Call on Me ei ehdikään soida montaa sekuntia, kun pelin henki on jo selvä. Coverdalen isäntä osaa yhä sarkansa ja yhtye palaa tuoreen albuminsa tunnelmissa vahvasti parin vuosikymmenen päähän toiseen kultakauteensa, jolloin se saavutti myös tähän mennessä suurimman kaupallisen menestyksensä. Good To Be Bad onkin selvästi sukua vuoden 1987 miljoonia ja taas miljoonia myyneelle 1987 / Whitesnake albumille, jolla Coverdale joukkioineen päivitti aiemman blues rockiin rakentuneen soundinsa ajan tarpeita vastaavaksi melodiseksi hard rockahtavaksi kevytmetalliksi.

Good To Be Bad ei tarjoa mitään sellaista, mitä Whitesnaken uralla ei oltaisi jo aiemmin tavattu, mutta se osaa summata juuri sopivalla tavalla kaikki ne positiiviset asiat, jotka ovat tehneet yhtyeestä niin legendaarisen. Coverdalen ääni myrskyää edelleen voimalla ja kitaristi Doug Aldrich soittaa sekä säveltää tavalla, joka on suoraa jatketta Adrian Vandenbergin, John Sykesin ja Micky Moodyn työlle. Takuuvarmaa ammattityötä, joka löytää varmasti yhtyeen ja tyylin fanit.