Julkaistu: 21.11.2002
Arvostelija: Janne Kuusinen
American Recordings
Sairauden runtelema Johnny Cash on tehnyt douglasadamsit: amerikkalaisesta trilogiasta onkin tullut neliosainen. Vaikkei mestari itse en�� ole kitaraan tarttunutkaan, seuraa h�n edelleen aikaansa mestarillisella tavalla: kukapa olisi uskonut, ett� Cash tulisi jonakin p�iv�n� versioimaan Nine Inch Nailsia (Hurt)?!? Ja toimii aivan loistavasti.
Saundi levyll� on akustiskitaravetoinen: p��osan saa luonnollisesti Cashin el�m�nkuuloinen ��ni, taustalla m�yry�v�t my�s tarkkaan harkitut urut, mellotronit, wurlitzerit ynn� muut maustesoittimet.
Kansil�rp�kkeess� Cash selitt��, miten h�nelt� on kulunut nimiraidan tekemiseen enemm�n aikaa kuin mihink��n h�nen aikaisemmin tekem��ns� kappaleeseen. Tuloksena on todella hallittu nelj� ja puoliminuuttinen, jossa kuuluu Cashin “comebackin” aikoinaan j�rjest�neen tuottajan Rick Rubinin k�denj�lki. Lis�ksi mukana on hyv�ll� maulla valittuja covereita, vierailijoina mm. Nick Cave ja Fiona Apple, sek� pari uutta versiota Cashin aiemmista levytyksist�. Cash tuntuu olevan erityisen mieltynyt Danny Boy - viisuun.
Mutta sitten asiaan. T�m� levy on mielest�ni yht� positiivista, musiikillista eutanasiaa. Se suorastaan huutaa l�htemist�, tilintekoa, testamenttia, l�hestyv�� kuolemaa. Mutta �lk�� k�sitt�k� v��rin, sill� luovuttamisesta ei ole kyse: t�m�n todistavat mm. Bridge Over Troubled Water ja Beatles-kappale In My Life. Tunnelin p��ss� on valo!
Viimeist��n viimeisell� raidalla We’ll Meet Again t�llaisen rujon skandinaavinkin silm� vettyi. K�sitt�m�tt�m�n kaunis kokonaisuus her�tti nykylevyjen kohdalla harvinaisen, suuren emootion: t�m� mies on sinut v�ist�m�tt�m�n, ison K:n, kanssa. Kansivihon kuvissa meit� katselee mies, joka muistuttaa enemm�n Marlon Brandoa kuin kantrilegenda Cashia. Vanhan miehen k�si, sekaiset hopeahapset, pys�htyneet silm�t, jotka tuijottavat jonnekin - ehk� sinne “toiselle puolelle”.
Nimiraita on tapaus sin�ns�. Siit� tuli fiboja, jollaisia en ole mink��n muun levyn kohdalla kokenut. Cash siteeraa alkuun ja loppuun Ilmestyskirjaa, ��nt� on k�sitelty niin, ett� mieleen tulevat John Carpenterin “Pimeyden valtias” - leffan “This is not a dream...” - osuudet. Kappaleessa esiintyy per�ti raihnainen, v�synyt Johnny Cash, sinut nykyisen itsens� kanssa. Kyll� on kannattanut hioa. Ja vaikka levyn alku onkin levotonta kauhuleffaa, seestyy se lopussa upeaksi musiikilliseksi vastineeksi Lynchin “Elefanttimiehest�”.
My�s Personal Jesus - tulkinta on hykerrytt�v� sukellusveneen alarmilta kuulostavine slide-kitaroineen ja Billy Prestonin (tuttu Get Backista) pianotaiturointeineen.
Ostan vuodessa keskim��rin kaksi t�ysihintaista CD:t�. En seuraa hirve�mmin uutuusluetteloita, joten t�m�nkin levyn ilmestyminen tuli minulle t�yten� yll�tyksen�. Se l�hti kaupasta valoa nopeammin kotiin, enk� ole katunut hetke�k��n.
Mutta nyt tulee raskain juttu.
En nimitt�in usko, ett� vuoden 2002 toinen t�ysihintainen tai edes vuoden 2003 kumpikaan t�ysihintainen ostamani CD tulee olemaan Johnny Cashin uusin, sill� pelk��n, ett� t�m� j�� Johnny Cashin viimeiseksi levyksi. Niin selv�sti se kuulostaa pitk�n, kunnioitettavan uran pisteelt�. Sis�isen harmoniansa l�yt�nyt Cash kuulostaa kuin h�n vilkuttaisi meille hyv�stiksi, luoden samalla toivoa, ei pinnalliseen amerikkatapaan, vaan rehtiin johnnycash-tapaan: Take Care, You Son of a Bitch!
Kommenttien keskiarvo:
