Julkaistu: 21.11.2002
Arvostelija: Janne Kuusinen
American Recordings
Sairauden runtelema Johnny Cash on tehnyt douglasadamsit: amerikkalaisesta trilogiasta onkin tullut neliosainen. Vaikkei mestari itse enää ole kitaraan tarttunutkaan, seuraa hän edelleen aikaansa mestarillisella tavalla: kukapa olisi uskonut, että Cash tulisi jonakin päivänä versioimaan Nine Inch Nailsia (Hurt)?!? Ja toimii aivan loistavasti.
Saundi levyllä on akustiskitaravetoinen: pääosan saa luonnollisesti Cashin elämänkuuloinen ääni, taustalla möyryävät myös tarkkaan harkitut urut, mellotronit, wurlitzerit ynnä muut maustesoittimet.
Kansilärpäkkeessä Cash selittää, miten häneltä on kulunut nimiraidan tekemiseen enemmän aikaa kuin mihinkään hänen aikaisemmin tekemäänsä kappaleeseen. Tuloksena on todella hallittu neljä ja puoliminuuttinen, jossa kuuluu Cashin “comebackin” aikoinaan järjestäneen tuottajan Rick Rubinin kädenjälki. Lisäksi mukana on hyvällä maulla valittuja covereita, vierailijoina mm. Nick Cave ja Fiona Apple, sekä pari uutta versiota Cashin aiemmista levytyksistä. Cash tuntuu olevan erityisen mieltynyt Danny Boy - viisuun.
Mutta sitten asiaan. Tämä levy on mielestäni yhtä positiivista, musiikillista eutanasiaa. Se suorastaan huutaa lähtemistä, tilintekoa, testamenttia, lähestyvää kuolemaa. Mutta älkää käsittäkö väärin, sillä luovuttamisesta ei ole kyse: tämän todistavat mm. Bridge Over Troubled Water ja Beatles-kappale In My Life. Tunnelin päässä on valo!
Viimeistään viimeisellä raidalla We’ll Meet Again tällaisen rujon skandinaavinkin silmä vettyi. Käsittämättömän kaunis kokonaisuus herätti nykylevyjen kohdalla harvinaisen, suuren emootion: tämä mies on sinut väistämättömän, ison K:n, kanssa. Kansivihon kuvissa meitä katselee mies, joka muistuttaa enemmän Marlon Brandoa kuin kantrilegenda Cashia. Vanhan miehen käsi, sekaiset hopeahapset, pysähtyneet silmät, jotka tuijottavat jonnekin - ehkä sinne “toiselle puolelle”.
Nimiraita on tapaus sinänsä. Siitä tuli fiboja, jollaisia en ole minkään muun levyn kohdalla kokenut. Cash siteeraa alkuun ja loppuun Ilmestyskirjaa, ääntä on käsitelty niin, että mieleen tulevat John Carpenterin “Pimeyden valtias” - leffan “This is not a dream...” - osuudet. Kappaleessa esiintyy peräti raihnainen, väsynyt Johnny Cash, sinut nykyisen itsensä kanssa. Kyllä on kannattanut hioa. Ja vaikka levyn alku onkin levotonta kauhuleffaa, seestyy se lopussa upeaksi musiikilliseksi vastineeksi Lynchin “Elefanttimiehestä”.
Myös Personal Jesus - tulkinta on hykerryttävä sukellusveneen alarmilta kuulostavine slide-kitaroineen ja Billy Prestonin (tuttu Get Backista) pianotaiturointeineen.
Ostan vuodessa keskimäärin kaksi täysihintaista CD:tä. En seuraa hirveämmin uutuusluetteloita, joten tämänkin levyn ilmestyminen tuli minulle täytenä yllätyksenä. Se lähti kaupasta valoa nopeammin kotiin, enkä ole katunut hetkeäkään.
Mutta nyt tulee raskain juttu.
En nimittäin usko, että vuoden 2002 toinen täysihintainen tai edes vuoden 2003 kumpikaan täysihintainen ostamani CD tulee olemaan Johnny Cashin uusin, sillä pelkään, että tämä jää Johnny Cashin viimeiseksi levyksi. Niin selvästi se kuulostaa pitkän, kunnioitettavan uran pisteeltä. Sisäisen harmoniansa löytänyt Cash kuulostaa kuin hän vilkuttaisi meille hyvästiksi, luoden samalla toivoa, ei pinnalliseen amerikkatapaan, vaan rehtiin johnnycash-tapaan: Take Care, You Son of a Bitch!
Kommenttien keskiarvo:
