Erykah Badu: New Amerykah (Part One. 4th World War)

UniversalMotown

Ei ole Badu jumahtanut kyllä pätkän vertaa siihen Baduizmin ja Mama´s Gunin aikaiseen sielukkaaseen menestyskaavaan. Jonnin aikaa odoteltu New Amerykah rullaa toki monessa kohtaa ihan tunnistettavan ErykahBadumaisesti letkeällä soul/r´n´b/hiphop/reggae-poljennolla, mutta verrattuna vaikkapa Baduizmin aika yksinkertaisiin rakenteellisiin ratkaisuihin Uusi Amerikkah pistelee huomattavasti vaihtelevammin ja kokeellisemmin. Tutusta ja turvallisesta on siis lähdetty kurkottamaan uusiin suuntiin, mikä on toki aina ihan suotavaa. Se, kuinka hyvin Badulta helposti odotettava koukukkuus ja simppeli soul-lumovoima sitten pääsee tällaisestä keitoksesta esille, onkin ihan eri tarina.

Esimerkiksi avausraitana kuultava Amerykahn Promise yhdistelee funk-rullaavaan taustaan Erykahin ja Rampin vuoropuhetta/laulua ei mitenkään kaikkein melodisimmalla kaavalla. Samoin hissuksiin lähtevä The Healer ksylofoneineen ei ensinnä muistuta Baduizmista, vaan chillailee aika tummasti mietiskellen. Sellainen letkeä tiputtelu ei ole New Amerykahin linja, vaan oikeastaan kaikki osaset ovat paljon mietitympiä ja sanoisiko hinkatumman kuuloisia. Toisaalta on hyvä että haetaan uutta, toisaalta taas se rentous on levymuodossa yleisesti turhan harvinaista ja silloin kun sen vangitseminen onnistuu on jälki yleensä hienoa.

Mutta ei huolta. Onhan Amerykahillakin esimerkiksi Men kaltaisia, tutun Badumaisia rentoja fiilistelyjä. Torvet antavat vielä lisäpisteitä. Junnaava My People, pienen kaunis ja sykkivä Soldier ja efektinen, mutta tarttuva The Cell jatkavat jokainen hivenen erilaisina omalta osaltaan monisyisen kokonaisuuden kutomista. Junnaten etenee myös Twinkle, samoin efektisopassa marinoitu Master Teacher. Sellainen jumittava ja aika elektroninen alkaakin olla se levyn vahvin jälkimaku, mikä kyllä poikkeaa aiemmasta. Muutamat biisit kääntyvät välillä aika ilmavaankin soul-leijailuun, ikään kuin astuen ulos savuisista kellareistaan. Laiskasti kaartavan That Humpin ja ”vanhaa Badua” läheltä sieluttelevan Telephonen jälkeen kuullaan vielä piiloraitana menevä Honey, joka nousee levyn eturiviin jo pelkästään energisellä rullauksellaan. Mikään kauhean pysäyttävä kokemus Badun uusin ei silti ole, vaikka nainen edelleen laulaakin mahtavasti. Se juurevuus ja letkeys tästä silti puuttuu. Mikä ei ole hyvä asia.