The Black Halos: We Are Not Alone

I Used to Fuck People Like You in Prison

The Black Halos Kanadasta soittaa rehtiä ja rehellistä punkrockia. Neljännellä levyllään yhtye on omien ja levy-yhtiön sanojen mukaan parhaimmillaan. Tiedä häntä, ei tämä nyt kaikkein terävintä kärkeä ole. Tosin neljänteen levyyn ei yllä olemalla huono, joten kyllä Halojen musiikissa jotain imua on. Ensialkuun se tosin kuulostaa melko tasapaksulta punkkaavalta rockilta (tai rockaavalta punkilta) joka pauhaa suhteellisen samoin eväin läpi levyn neljänkymmenen minuutin. Ja samalta se kuulostaa vielä useammankin pyöräytyksen jälkeen.

Vauhti Haloilla on suhteellisen tasainen. Se ei kiihdyttele tai hidastele hirveästi missään vaiheessa. Lievää laahaustakin on havaittavissa, pienellä puristuksella biisit olisivat juuri sen tarpeellisen hitusen verran reippaampia. Räväkimmät rallit -- kuten napakka Suck City ja kivan melodinen Madame Merlot -- jäävät parhaiten mieleen. Lupsakka vauhti ilmentää kai sitä iän tuomaa kokemusta, jota tälläkin yhtyeellä on.

Ei the Black Halosin perusmusiikissa mitään suurempia puutteita ole paitsi että se on hieman tylsä. Bändi on takuuvarmasti vähintään hyvä livenä bissenjuonnin yhteydessä. Voin kuvitella, kuinka ei-täysin-nimensä-veroinen Billy Hopeless laulaa elävänä vielä levyminäänsäkin räkäisemmin tai miten Adam Becvare ja Johnny Stewart kitaroineen pitävät jöötä lauteila. Kotiolosuhteissa kuunneltuna We Are Not kuitenkin unohtuu melko nopeasti eikä saa aikaan mitään ihmeempiä reaktioita. Koko ajan on tunne, että miehet alisuoriutuvat. Karismaa on ja taitoakin, mutta ne kunnon niittaukset puuttuvat.