My Shameful: Descend

Firedoom

Taas on piru merrassa, kun My Shameful vyöryttää neljännellä pitkäsoitollaan yli 50 minuutin annoksen doomia niskaan. Eivät ne bändin aiemmatkaan albumit ole mitään kevätniityillä kirmaamista olleet, mutta Descend tuntuu ylittävän – vai pitäisikö tässä kohden nyt todeta, että alittavan – edeltäjänsä tunnelmallisesta suunnasta katsottuna.

”Mitä tehdä, kun kaikki on menetetty, eikä toivoa enää ole. Ei kyyneleitä – ainoastaan vihaa ja syvää katumusta.”

Nuo levyn saatteesta löytyvät rivit heijastuvat kerta toisensa jälkeen kiekon sisältämissä maailmoissa, joissa kaikki on joko mustaa tai vähintäänkin nopeasti tummenevaa. Hautajaismarssidoom ja satunnaiset doom/death vaikutteet maalaavat maiseman umpeen synkillä väreillään, mutta raskasta matkaa väritetään myös muutamilla suvantokohdilla, jotka tarjoavat juuri sopivasti valonpilkahduksia yön hämärään. Säröinen kitara ja raaka korina/murina –laulu luovat roppakaupalla rosoa, jota ei lähdetä suotta laimentamaan koskettimilla, akustisilla soittimilla tai naislaululla. Näin yhtyeen tyyli on raskaudessaan ehdoton, mutta myös hieman yksiulotteinen, eikä kappaleiden kaikkea potentiaalia pystytä mielestäni hyödyntämään riittämiin.

Descend on sanalla sanoen musta levy, joka säteilee synkkiä sävyjään alusta loppuun saakka. Se jää silti rahdun edeltäjistään, sillä kappalemateriaalin seasta ei löydy sitä kaivattua kohokohtaa, joka nostaisi Descendin uudelle tasolle. My Shamefulin vaarana onkin pian jäädä vain ”hyvää perusdoomia” soittavaksi orkesteriksi, joka ei pystynyt lunastamaan lupauksiaan, ellei bändi pysty murtautumaan ulos itse rakentamastaan häkistä.