Hype

Flinchin kakkospitkän kolahtaessa postiluukusta sisään kusipäisen kriitikon silmät muuttuivat luonnottoman punaisiksi. Hän haistoi elämänsä tilaisuuden polkea tämä oikotietä huipulle päässyt Dingon ja Uniklubin sekasikiö takaisin sinne mistä se on tullutkin. Muodon vuoksi hän kuitenkin kuunteli levyn läpi, ja kas, hänen silmiensä puna alkoi haihtua. Hän kuunteli toisen kerran, avarsi mielensä ja alkoi nöyrtyä. Ja vielä kolmannen, neljännen.. Flinch pääsi yllättämään.

Lähes täydellisen kokoonpanouudistuksen debyyttinsä jälkeen läpikäynyt nokialaispumppu jatkaa samalla glam-koristeisella suomirock-linjallaan. Vielä kun tekstiosastolla läpikäydään ihmissuhteita ja elämän varjopuolia, niin kyllähän tämä oman kohderyhmänsä löytää, kun se Villekin on niin ihana. Mutta meikäarvostelijan itsetunto antaa myöten todeta, että parhaimmillaan tämä toimii oikeinkin hyvin. Biisit Suru kasvoilla, Irrallaan ja Taivas tähtiverhoineen ovat kaikki mainiosti rullaavia kipaleita, eivätkä edes viimeisenä mainitun kliseiset viuluitkuilut sitä asiaa miksikään muuta. Näiden tueksi löytyy vielä pari mukavan perushyvää biisinpoikasta.

Mutta valitettavasti selkäranka taittuu. Nykyisessä pituudessaankin albumi on lyhyehkö, mutta silti sieltä löytyy pari karmeaa balladinkuvatusta ja muita tyhjänpäiväisiä täytebiisejä. Pidemmän päälle soppa käy kliseiseksi ja monesti kovin tasapaksuksi, ja vokalisointikin ontuu paikoin pahasti. En kuitenkaan ala kiistämään, etteikö tälläkin levyllä hetkensä olisi, enkä väittämään, että tämä olisi täyttä kuraa. Totta on kuitenkin myös se, että Flinch on tullut tunnetuksi Jonne Aaronin pikkuveljen bändinä, ja vain sellaisena se tullaan myös kuoppaamaan. Tämä levy kuitenkin herättää toiveita, että bändi kaatuisi saappaat jalassa.