Sininen sinfonia: Ensin

Sininen sinfonia on viiden helsinkiläisen nuoren miehen muodostama yhtye, joka on soittanut jo kahdeksaisen vuotta yhdessä. Näiden vuosien tulos kuuluu siinä, että Ensin on heidän debyyttialbuminsa, mutta siitäkin huolimatta miellyttävän kuuloinen tuotos, jossa ei erityisemmin haparointeja tai kömpelöitä lapsuksia satu.

Jotain erikoista tässä levyssä on. Lyriikat ovat toisinaan kuin Zen Caféta, jos Putro olisi vähemmän kiinnostunut arkielämän havainnoista niiden ”aitouden maun” takia kuin niiden sisällön takia. Silti lyriikoiden ilmaisutapa on jotain aivan toista mitä odottaisi, laulaja Santeri Kanula pudottelee vaivattomasti (toisinaan tosin hieman itseään toistavasti) sanoja, joille ei uskoisi helposti löytyvän tapaa ilmaista ne sujuvasti musiikin päällä. Tämä on ilahduttavasti mahdollisimman kaukana edellä mainitun kahvilaorkesterin joillakin levyillä vaivana olevaa töksäyttelevää lausumista. Eivät levyn sanoitukset nerokkaita ole ja voivat aiheuttaa satunnaisella lukemiskerralla myötähäpeää, mutta ne toimivat musiikin yhteydessä.

Musiikki taas on useimmiten koukuttavaa, suomirockin perinteet tiedostavaa, mutta kaikesta huolimatta hyväksyttävän veikeän kuuloista rokkaamista, hyvin erityisesti Viljami Lehtosen koskettimien osalta sovitettua sellaista. Toisinaan meno katkaistaan herkemmillä ja jopa jylhän kuuloisilla välipaloilla, mutta kovin monikaan kappale ei kuulosta ylipitkältä tai yksikään niiden ratkaisu turhalta. Sitä vastoin tosin joitakin filleribiisejä mukaan on päässyt lipsahtamaan, mutta ei häiritsevässä määrin.

Albumissa on lieviä epätasaisuuksia, mutta parhaimmillaan se on aivan erinomainen. Alkukantaisesti kohkaava Kiire on levyn suorin rocker ja varmasti bändin tuntevien piirissä keikkojen megahitti. Tämän vastapainona oleva erinomaisesti vierailija Tuomas Kropan toimesta perkussioita kilkuttava päätösraita Raukka on taas jo sitä tasoa, että uskallan nostaa sen yhdeksi parhaimmista kuulemistani perussuomirock-levyn lopetusbiiseistä aikoihin. Yllättäviä ratkaisuja tulee esiin hykerryttävän monen kulman takaa. Avausbiisissä Lennä enkelini pois, joka nimeltään on pahinta mahdollista kliseetä, ponnahtaa yhtäkkiä esiin naisääni, toinen vierailija Ina Airola – vain lyhyesti kommentoivana, kappaleen sisällön täydellistäjänä, mutta niin yllättävästi että suu vääntyy väkisinkin hymyyn. Tämä tiivistää koko albumin yleisen tavoitteen ja samalla Sinisen sinfonian omimman itsen parhaiten.

Heikoimmillaan bändinä Sininen sinfonia on silloin kun se ei yllätä. Tällöin se on, kuten bändin jätkät saatekirjeessään arvostelijalle tuntuvat osin ilmaisevan, osa suomirockin valtavaa kokonaisuutta: siinä ei ole mitään haukuttavaa, mutta ei erityisemmin hurrattavaakaan. Siitäkin huolimatta Ensin on erinomainen aloitus.