Nosdrama: Burning Black

Tamperelaisyhtye jatkaa toisella omakustanne-levyllään aika samojen elementtien parissa, mitkä tulivat tutuksi jo parin vuoden takaiselta kokonaisuudelta. Eli metallista riffittelyä yhdistellään tummasyiseen rockiin ja gootisti leijailevaan progressiivisuuteen. Onneksi meikäläisen kaltaisen melodisuuden ystävän kannalta Nosdrama ymmärtää myös komean melodiamaalailun päälle. Yhtyettä täytyy myös kiitellä taidosta hyödyntää myös kevyempiä ja heleämpiä puolia kylmän raskauden vastapainona.

Albumin avaus lähtee erityisen koleasti ja raskaalla sykkeellä. Suht rauhallisesti junnaava rockmetalli voisi tässä kohtaa olla kuvaavin ilmaisu. Toki ne riffit etenevät kohtuullisen menevästi myös, mutta sellainen jylhä laahaavuus tuntuu leimaavan Nosdraman soutua, siellä jossain taustalla vaanien. Jo kakkosraita Waves Of Insanity muuttaa aluksi muodostunutta kuvaa antamalla enemmän tilaa kevyemmälle ja pienemmälle pohdiskelulle, vaikka se taltta edelleen rutkuttaa siellä taustalla. Toki jatkossakin löytyy sitä kiivaan metallista paiskomista, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä vahvemmin esiin alkaa nousta bändin tummailun hiljaisempi puoli. Yhtyeen parhaita puolia onkin sen taito hyödyntää molempia puolia, sekä raakuutta että heleyttä ja luoda niistä sulavaa tummasyistä keitosta.

Levyn parhaita hetkiä on mukavan mieleenpainuvasti kaartava Siberia, jossa mainitut puolet kulkevat kohtuu lähekkäin. Nosdraman suurimpia kompastuskiviä voisivatkin olla ne hetket, joissa raskaat ja kevyet puolet eivät tahdo sulautua yhteen. Siberian kohdalla molemmat ovat yhtä aikaa käytössä ja yhdistyneenä koukukkaasti pohdiskelevaa maalailuun toimivat erittäin hyvin. Eipä silti, kyllä paljolti näppäilyyn ja taustalla humiseviin koskettimiin pohjautuva Ten Years toimii myös hyvin, vaikka sen kasvatus kohti raskaampaa talttaa tapahtuukin aika lailla laahaten. Sen jälkeen myös The Groundin tylympi sahaus kuulostaa aika hyvältä. Samoi hyvin rullaava At The Gates. Ehkä vahviten akustiseen näppäilyyn luottava Sunset Of West nousee minun korvaani levyn parhaaksi palaksi. Loppupää levystä nostaa kokonaisarvosanan vahvasti plussan puolelle, vaikkei mitään todellisia tyrmäyksiä nousekaan.