Ill Niño: Enigma

AFM Records

”Ja mitähän ihmettä latinometalli mahtaa olla armonvuonna 2008?” ajattelin, kun sain Ill Niñon tuoreen albumin saatekirjeineen käsiini. Aiemmin puhdasta nu-metallia vääntänyt orkesteri on ottanut ajan hengestä viitteitä, joten vanhat uus-metalloinnit on nyt kuorrutettu hehkeillä kulttuurikoristeilla, jotka vievät huomiota pois historiasta. Siirtoa voi pitää viisaana, sillä nu-metalhan kuoli pystyyn jo jokunen vuosi sitten.

Lyhyt tutustuminen Ill Niñon viimeaikaisiin puuhiin paljasti, että ryhmä on parin edellisen pitkäsoittonsa aikana ryhtynyt kokeilemaan entistä rohkeammin metallin, lattarimeiningin sekä tribaalirummuttelun yhdistelyä. Uusimmalla albumilla tämän kehitystyön hedelmät ovat sanalla sanoen värikkäitä. Toisinaan lopputulos on jonkinlainen sekasotku svengaavia metallikarnevaaleja, jossa etusijalla on groovaava tanssittavuus. Joillain raidoilla ryhmä vastaavasti muistaa yht´äkkiä soittavansa metallia, ja räiskii varoittamatta ja innostuneena riffiä maisemaan myös sen mukaisesti. Rankimmat hetket ovat jo todellista metallimöyrintää, josta ei puutu voimaa tahi asennetta. Hämmentävimpiä hetkiä ovat kuitenkin ne, jolloin bändin pop-fiilistely luo assosiaatioita Santanan suuntaan. Kaikki kunnia latinokitaran suurelle taitajalle, mutta moinen fiilistely ei tunnu vain istuvan yhteen joidenkin raitojen puhtaan metallisuuden kanssa. Kaikkein vaikeimmaksi osaksi osoittautuvat kuitenkin ne pienet nu-metal jäänteet, jotka eivät suostu jäämään historiaan.

Ill Niñon albumi on totta tosiaan monipuolinen, mutta sen jatkuva seikkailu eri tyylisuuntien välillä ja pakkoavioliitoilta tuntuvat genrenaitokset eivät toimi ainakaan allekirjoittaneeseen. Luonnollisesti kiekolta löytyy myös muutama formaattikelpoinen hittisiivu, joilla kaikki tekijät on laimennettu MTV-kelpoisiksi, joten eiköhän Ill Niño pysy valokeilassa näillä eväillä taas ainakin seuraavaan albumiinsa saakka.