Parasite City: 10 Hits To K.O.

Hype

Parasite Cityllä on totisesti itseluottamus kohdillaan. Levytyssopimuksen vuonna 2007 solminut bändi kuvaa laveasti kovaa liveaktiaan ja runsasta keikkakokemustaan. Nämä avut ovatkin toki keskeisiä, kun soitetaan glamiin ja hardrockiin nojaavaa katurockia. Kun käsittelyssä nyt on esikoispitkäsoitto herääkin kysymys, välittyykö tämä kaikki myös albumilta.

Tähän liittyen en voi olla esittämättä kysymystä: Mikä tekee Parasite Citystä bändin, johon kuulija tarttuu sitä kerran kuultuaan? Vastauksista tärkein löytynee edeltävästä kappaleesta, hurmoksellinen live-elämys voisi luontevasti toimia tällaisena mahdollisuutena. Levyä kuunnellessa tarttumapintoja tarjoutuu paljon vähemmän. Guns’N’Roses ja Alice Cooper kumppaneineen ovat tehneet nämä kappaleet jo niin moneen otteeseen niin hyvin, että Parasite Cityllä ei ole tähän keskusteluun enää juuri mitään omaäänistä sanottavaa. Sitä paitsi, Sebastianin nariseva laulusoundi on jo niin Axl Rosea, että homma alkaa käydä vähän turhankin paksuksi.

Eipä silti, mikään ei varsinaisesti ole pielessä, mutta välillä tuntuu siltä, että levyä kuunnellessa voisi samalla tarkastella lähdeluetteloa sen mukaan, mikä artisti on milloinkin ollut esikuvana. Toisaalta tämän ansiosta hieman omaäänisemmät kappaleet erottuvat kokonaisuudesta selvästi edukseen. Esimerkiksi Secretly Mine yhdistelee mukavasti hardrockia aavistuksen goottisävyisiin tunnelmiin. Lopun modulaatio yhdessä kuiskausefektien kanssa tekevät kokonaisuudesta kuitenkin jotenkin täyteen ahdetun. Osasyynä saattaa kuitenkin olla soundimaailma, joka sekin on kuin suoraan melodisen hardrockin oppikirjasta, vailla omia sävyjä tai oivalluksia.

Tradition tunteminen on mielestäni useimmiten hyvästä. Tätä tuntemusta kuitenkin osoittaa parhaimmillaan nimenomaan se, että vanhaa ei toisteta muuttumattomana, vaan sitä modifioidaan joksikin, mitä voidaan kutsua bändin tai artistin omaksi soundiksi. Tätä ei Parasite Cityn debyyttialbumilta valitettavasti kuulu.