Nick Cave & The Bad Seeds: Dig Lazarus Dig!!!

Mute

Niin Nick Cave kuin hänen asevelikoplansa Bad Seeds ovat saavuttaneet pop-musiikissa aina yhtä kadehdittavan pyhän lehmän aseman. Vaikka Cave visioineen huitoisi kuinka pahasti ohi maalin, löytyy miehen teoksille aina ymmärrystä laajassa mitassa. Tähän puolisokeaan kritiikittömyyteen on syyllistynyt vähintäänkin puolet yli-innokkaista musiikkitoimittajista, jotka Caven levyjen arvioimisen eteen ovat vuosien varrella joutuneet. Myönnän auliisti syyllistyneeni tähän hehkutukseen itsekin.

Yksi musiikkikritiikin vaikeimmista puolista on yrittää suhtautua jokaiseen levytykseen uniikkina yksikkönä, ilman menneisyyden painolasteja. Kun artistin katalogista löytyy lähes parikymmentä levyä, joista useampi on ansiostakin nostettu oman alansa klassikoksi, on tämä tehtävä lähes mahdoton. Silti siihen pitää mielestäni jatkuvasti pyrkiä. Jos bändi tai artisti julkaisee levyn, joka kalpenee vanhojen urotekojen rinnalla, ei se automaattisesti tee siitä huonoa levyä. Päinvastoin kääntäen, selvästi aiempaa tuotantoa onnistuneempi levykokonaisuus ei vielä takaa mitään sen loistavuudesta. Kun mukaan soppaan otetaan vielä artistin synnyttämät erilaiset mielikuvat, toisten ihmisten ja median mielipiteiden vaikutus sekä henkilökohtaiset mieltymykset, on oikeaa objektiivisuutta varten liikkuvia tekijöitä aivan liian monta. Ajatus siitä, että Nick Cave saisi julkisessa sanassa saman kohtelun kuin naapurin Lasse, on herkullinen, mutta valitettavasti silkkaa utopiaa.

Jotta arvio ei karkaisi täysin sivupoluille, lienee paikallaan sanoa jotain kuuntelun alla olevasta levystä. Ensinnäkin, Nick Cave on jo pitkään osoittanut tiukkaa itsekuria julkaisemalla suunnilleen levyn vähintäänkin kahden vuoden välein. Osa näistä on toki ollut miehen sooloja, osa kokoelmia ja mahtuipa mukaan viimevuotinen Grinderman-projektikin, mutta pääasiallisin työllistäjä on kuitenkin ollut miehen emoyhtye The Bad Seeds. Ja hyvä näin - Caven tavaramerkiksi muodostunut murhabaritoni on luonnollisimmimassa elementissään kuin taustalla pauhaa Mick Harveyn tyylikkäästi johtama orkesteri. Pianoballadeissa ja Grinderman-rokkauksessa on puolensa, mutta Bad Seedsin osuutta Caven tarjoamassa karismapaketissa ei sovi aliarvioida.

Nick Cave & Bad Seedsissa on aina ollut kyse jostain musiikkia suuremmista asioista. Se, että mies on osoittanut kykynsä myös kirjallisuuden ja liikkuvan kuvan puolella, tukee ajatusta Cavesta jonkinlaisena uuden vuosituhannannen renessanssitaiteilijana. Ja vaikka Cave onkin mestarin statuksensa jo kiistatta lunastanut, ei mitään merkittävää taidetta ole ikinä syntynyt ilman tervettä kyseenalaistamista.

Kommenttien keskiarvo:

prinssimikko kommentoi 14.03.2008:

Pisteet:

mutta jari, mitäs mieltä sä olitkaan tästä levystä?