The King: Lumoa mut...

Omakustanne

 Marko Lind on vaimonsa Armi Lindin (no niin, assosiaatiovitsit sikseen) kanssa väsännyt levyn tänä siunattuna omakustanteiden aikakautena. Lind on omien kotisivujensa infon mukaan “Kirjailija, sanoittaja, säveltäjä, sovittaja, SOLISTI, Kuninkaan Soturit ry:n puheenjohtaja, Raamatun tutkija, KSAK: n päätoimittaja, Imatran kulttuurilautakunnan jäsen ja jne.” Hän on puuhastellut mm. gospelin, ajokoirien, erämusiikin ja blues-systeemien parissa.

 Tämän levyn arvostelemiseen ei voi käyttää tavanomaisia arvostelun lakeja: pitää hakea jonkinmoinen analyysilinjan hybridissimus jostain Kari Peitsamo-Tuomari Nurmio-Arja Havakka - akselilta, ja voi pojat, voin kertoa, että se on helpommin sanottu kuin tehty. Juuri kun luulee, että Elvispohjaisesti tässä edetään, niin jo tuleekin seuraavana jotain aivan muuta. Periaatteessa kyse on musiikillisesta vastineesta Monty Python - televisioshown jaksolle, paitsi että tyylien heitto ei vaikuta kovin hallitulta.

 Äänite on iskelmä- riparigospel- ja rock-elementtien (väliin vähän turhankin) rosoista kierrätystä, eikä mitenkään omaperäisellä tavalla. Ajan henki tosin sotii harmillisesti levyn materiaalia vastaan: joukossa on kyllä ainesta, joka olisi vielä ennen vanhaan asianmukaiselle kokoonpanolle sovitettuna uponnut aivan milloin ja miten vain. Mutta kun nyt arrangement-aineksina on mm. halvan kuuloista konekomppia ja kornin kovalle miksattuja jousimattoja, on hyvin suuri vaara, että tuote päätyy jazzmuusikoiden camp-kokoelmiin. Maunoahonen - rima ylittyy paikoitellen kirpaisevan reilusti.

 Kannet on suht’ järkyttävää valokuvataidetta, 7päivää kirvesvartta, samaa osastoa kuin Leevi & the Leavingsin Raha ja rakkaus - levyn kansi. Vitsi menettelee kerran, sen jälkeen alkaa räikeys paistaa harmoniaan tottuneeseen silimään.

 Periaatteessa kiehtova kokonaisuus on tämä, mutta ehkä jonkinlainen motivointi olisi ollut kohdallaan. Nyt ei oikein selviä, mitä ihm’ tämä oikein ajaa takaa? Ensimmäinen mielikuva on se, että tämä levy ostetaan huppelissa onnistuneen keikan jälkeen muistoksi. Tai jotain. Vaan jos haluaisi tehdä vaikutuksen tämän levyn avulla ummikolle, niin se kannattaisi tehdä tiiviimmällä paketilla. Piisien pituudetkin ovat aavistuksen turhan massiivisia. Ja ehkäpä tästä jäi jotenkin sellainen tunne, että se pohjimmainen Marko Lind on hautautunut omituisen tyylilajipalapelikavalkadin alle. Ilmankos mies onkin ilmoittanut tämän jälkeen palaavansa gospelin pariin.

 Valitettavasti “Lumoa mut...” tulee olemaan “Se levy, joka alkaa naiskentelun äänillä”. Liekö jonkinlainen irtiotto gospel-maailmaan tuokin.