Tera: Uusi veri

Jiffel

Kristillisesti itseään ilmaisevan raskaamman suomenkielisen rockin bändi Terapia lopetti vuonna 2005 kunnioitettavan 17 vuoden uran jälkeen. Bändi ei oikein koskaan sytyttänyt itseäni mutta piireissä se saavutti sen verran nimeä ja menestystä, ettei mistään tuntemattomasta suuruudesta ole kyse tässäkään postiosoitteessa. Terapialaisista laulaja Petri Lassila ja kitaristi Antti Honkkila näemmä halusivat vielä jatkaa suhteellisen samanlaisen musiikin parissa, joten on luontevaa että hiukan nuoremmalla verellä täydennetty uusi bändi sai kasteessa samankaltaisen nimen Tera. Levyn nimi Uusi veri ei silti kuitenkaan taida viitata vain uusiin jäseniin ja uuteen nimeen, vaan tulee samannimisestä kappaleesta.

Mistä sitten on kyse? No, aika raskaalla säröllä kaartavasta, melkoisen jylhästä suomenkielisestä rockista, jonka lyriikoissa pohditaan elämän perustavan laatuisia kysymyksiä. Kyllä se kristillinen leima on siellä edelleen, mutta yhtä lailla ainakin osaa biiseistä voisi kuunnella jonkun ns. aatteettoman bändin tuotannossa. Tiedä sitten onko bändin uudistaminen/uusi bändi jonkinlaista uutta ilmettä myös puheenaiheiden saralla…

Heti avausraita Kylmä kaveri lähtee säksättämään lähes hevillä mätkeellä ja kiivaalla huohotuksella. Vuosien kokemuksen ansiosta herrat osaavat tehdä helposti tarttuvan koukukkaita melodioita. Biisin menevyys paikkaa totisen ja jylhän ulosannin tuomaa jäykkyyttä hyvin. Antaa kesän tulla vetää vielä edellistä paremmin, kuorruttaen hyvää pohjaa entisestään toimivilla stemmoilla. Silti pidemmälle mentäessä tosikkomainen äijä-jylhistely alkaa entistä enemmän risoa. Eihän tässä nyt tietenkään mihinkään Teräsbetonin kaltaiseen jylhään laukkaan asti lähdetä, muttei Teran kaavassa silti ole myöskään juuri pilkettä tai kepeämpää ilmettä. Jumalan kansaa on positiivinen poikkeus, sen säe kaartaa osuvasti myös kevyemmällä tatsilla. Hattua täytyy myös nostaa siitä, kuinka herrat osaavat rakentaa toimivasti kasvavia ja koukukkaita jylhistelyjä kuten Tämä maa.

Suurin ongelma on se ettei tällainen vakavalla naamalla hevisti tapahtuva ja pahimmillaan laahaavaksi jäävä mietiskely putoa allekirjoittaneelle yhtään. Suomalaiskansallista melankoliaa ja ”Suomi on hevin luvattu maa”-iskulausetta yhdistellään Teran kaavassa juuri sellaisella tavalla, joka saa meikäläisen huokailemaan, pyörittelemään silmiä ja kenties jopa ahdistumaan… Edes jonkinlainen kepeys, irtonaisuus tai äkkivääryys tekisi kokonaisuudelle terää. Nyt jylhistellään, synkistellään ja moshataan hiukan turhan tosissaan. Ei kosketa, vaikka kuinka pyrkisi olemaan henkevää ja filosofista. Ymmärrän silti niitäkin, joiden mielestä Teran debyytti on erittäin toimiva ja vahva. Koukkua on ja parhaimmillaan biisit tahtovat jäädä päähän pyörimään.