To-mera: Delusions

Candlelight Records

Yllättävän harvoin tulee hetkiä jolloin albumin edessä huomaa olevansa pulassa kuuntelijana, mutta joskus satunnaisesti musiikin mysteeri tulee ja nyrjäyttää pienen ihmisen hämmennyksen puolelle. Tämänkertainen ongelma kuvaillaan seuraavassa: Inhoan Dream Theateria. Minulle on oikeastaan ihan sama onko kyseinen yhtye tehnyt ”joskus hyviä albumikokonaisuuksia, nyt vain eletään aallonpohjaa”, kuten yhtyeen fanit bändiä kohtaan kohdistettuun kritiikkiin vastaavat. Kyseisen tiimin hengetön urheilumetalliproge erittäin tylsällä laululla säestettynä on lähes yksiselitteisesti mielestäni kuraa, aivan aikojen alusta ihan vihoviimeiseen loppuun asti. Inhoan kökköjä sanoituksia, bändin jätkien Jeesus-asemaa nuorten proggareiden sydämissä ja ennen kaikkea inhoan kaiken taustalla olevaa hyödytöntä ja epänautinnollista biisien tarpeetonta monimutkaistamista, kakaramaista mutta samalla niin akateemista näyttämisenhalua.

Miksi sitten on niin, että To-meran levy on mielestäni hyvä? Sitä kun voisi alkuun kuvailla termillä ”Dream Theater naislaulajalla”. Myönnän avoimesti etten osaa sanoa yhtään kohtaa koko levystä, joka jäisi mieleen jotenkin erityisen vahvasti. Jokaisen raidan pituus venyy aivan naurettavan tekoeeppisiin mittoihin, yleensä kahdeksan minuutin paremmalle puolelle. Myönnän myös erittäin avoimesti, että en ole ihan varma onko bändi tehnyt kaikki sovitukselliset ratkaisunsa jokin tarkoitus mielessään vai vain testatakseen taitojaan. Silti rakastan tätä levyä epätavallisen paljon juuri sen takia, että sen tahdissa jaksaa nyökyttää päätä koko ajan ja sen soundeissa kuuluu joka tapauksessa into tehdä musiikkia, ei pelkkä näyttämisen halu.

Delusions on siis hyvin monipuolista progea, joka onnistuu pysymään juuri sopivasti tunnelmoinnin puolella väsähtämättä kesken. Useimpien kappaleiden rakenne: introilu, laulua, raskaampaa metallia, jotain kevyttä, laulua, metallia, sooloilua, metallia, laulua, loppu - tuttua kauraa parin kuuntelun jälkeen, mutta tavattoman viehättävää. Vaikka mielestäni joka tuutista tuleva akkakiljumishevi on tämän hetken musiikkiteollisuuden sietämättömimpiä ilmiöitä, laulajatar Julie Kiss saa jotain oikeasti liikahtamaan kuuntelijan sisällä. Hän kuulostaa monipuoliselta, mutta ei näännyksiin asti harjoitetulta tai tuottamokopissa apuvälinein viilatulta, saaden äänensä taipumaan jopa (ei tietenkään täysin vakuuttavasti, mutta tarpeeksi hyvin) jatsahtaviin sävyihin musiikin rauhoittuessa erilaisiin trippailuihin hölmön tuplabasareilun ja progeilun välisessä salamasodassa. Näin on esimerkiksi kakkosraidalla Mirage.

Suomalaisittain mukavasti sointuvan nimen omistava To-mera on tehnyt kahdeksan toinen toistaan muistuttavaa kappaletta, jotka kumminkin soljuvat niin hienosti ja taidokkaankuuloisesti sekä intoa puhkuen eteenpäin, että levyä huomaa kuuntelevansa hyvillä mielin useita kertoja päivässä. Se lipsuu käsistä, mutta kiehtovasti, mikä on harvinainen ilmiö musiikkituotokselta, erityisesti metallisaralla.