Freddie Michaels: Freddie Michaels (EP)

Omakustanne

Freddie Michaels ei totisesti yritä tehdä trendikästä musiikkia, tyylikästä kylläkin. Tämän turkulaisen laulaja–lauluntekijän omaa nimeä kantava omakustanne-ep sisältää viisi kappaletta ajallisesta perspektiivistä vapaata musiikkia, joka etenee puhtaasti sisällöllisin ehdoin, markkinoiden kulloisestakin kuumotuksesta piittaamatta. Soppaan sekoittuu sopivassa suhteessa niin häpeilemätöntä poppia, kuin myös selvempää rockia jazz- ja blues-sävyineen

Toki vertailukohtia voi silti löytää. Suomalaisista nykyartisteista mieleen tulee helposti Markus Nordenstreng ja soundilliseksi vertailukohdaksi voisi mainita esimerkiksi Joe Cockerin. Cockerin esiinnostaminen tuntuu relevantilta siitäkin syystä, että Michaelsin kiistattomimmat avut ovat ehdottomasti tulkinnassa. Vakuuttava ja jykevältä kuulostava laulu on kaukana läpilaulamisesta ja levyn tuotanto on sekin todella huolellista työtä. Kaikki mukana olevat soittajat ovat instrumenttinsa kiistattomia taitajia.

Valitettavasti tässä piilee myös levyn heikompi puoli. Laveasti ja paksusti tuotettu kokonaisuus kuulostaa aika ajoin hieman turhankin kermaiselta. Näin kappaleista on aika ajoin hukassa kaikki intiimiyteen viittaava ja niiden vahvuudetkin uhkaavat hukkua tähän paksuun kuorrutteeseen. Tämä on tavallaan yllättävää, sillä äänimaailma on hyvin orgaaninen. Parhaiten kokonaisuuksina toimivat toisena kuultava Smile For Me, joka lähtee liikkeelle vetävän grooven saattelemana, sekä levyn päättävä Big Town Daughter, jossa on jotain kiehtovan jenkkimäistä kyynisyyttä.

Freddie Michaelsin musiikki on todella valmiin kuuloista, ja levystä jää sellainen mielikuva, että se kuulostaa täsmälleen siltä, miltä sen tuleekin kuulostaa. Pyörää ei todellakaan ole keksitty uudelleen, mutta se tuntuu olevan hyvässä rasvassa.