Bill Cosby Show: Carnivores of Doom

Hassunhauskasti nimetyllä Bill Cosby Shown pitkäsoitolla on onneksi kiinnostavia biisejä, jotka eivät jää vain hassunhauskojen otsikoiden tasolle. Tällainen hupaisuus on toisinaan kovin rasittavaa, erityisesti nuorien miesten yhtyeissä, joissa itsetarkoituksellisuus ja "hahahaa, nyt ollaan tarkoituksella popkulttuurimme äärirajoille asti tiedostavia" -mentaliteetti loistavat todella kirkkaasti musiikin lävitse. BCS on joka tapauksessa oikeasti kumman viehättävä tapaus katkeransuloisen maailmansa takia. Lyriikoissa pyörii henkilökohtaisten suhteiden katkelmallisuutta, lapsuusmaiseman julmuutta ja yksinäistä koleutta, kumminkin valumatta itsestäänselvyyksiin tai suoranaiseen valittamiseen.

Sanoisinko… liekehtivän ruikkuisella tavalla laulava Aleksi Ylitalo on oikein sympaattinen hahmo jo lähtien aloitusraidasta Aurinko räjähtää vajaan tunnin kuluttua. Ei minua enää muisteta -kappaleen angsti iskee hienosti tehden samalla selväksi koko albumin pikkukaupunkien pojat-soundin. Kuuntelijan onneksi yhtye on malttanut olla lähtemättä turhille progekikkailujen teille. Sen sijaan soundissa on panostettu viehkeään popahtavaan ilmaisuun, jonka välistä tuikkiva jylhyyskin on lämmittävän kuuloista. Harmittava tyylivirhe, vaikka sinällään toimiva kikka onkin, on erään tutuista tutuimman rock-riffin lainaaminen muuten niin hienossa biisissä Lempivärini on harmaa. Juuri edellisen kaltainen pikkunokkeluus edustaa mielestäni vakavimmilla tavalla jo edellä mainitsemaani hassuttelua, joka ei kuulu oikeasti ilolla tehtyyn musiikkiin millään tapaa. Asenne tulee kyllä lävitse ilman temppuilua, ja onneksi muu levy todistaa tämän näistä muutaman sekunnin kohdista huolimatta. Lempikappaleiksi nousevat levyn rokein runttaus Hermosolut pakkastuulessa, unenomainen, herkkä Rautatie ja albumin päättävä typerästä otsikostaan huolimatta kruununa kimalteleva nimikappale.

Lämpöisen melankolian ja kotikutoisuuden, hauskanpidon ja epätoivoisen pakahduttavalta kuulostavan rokkaamisen välillä puikkelehditaan sujuvasti. Wojciechin alkuajat kuuluvat välillä joissakin popkoukuissa, samoin Absoluuttisen Nollapisteen ensimmäisten levyjen rasittavan ihastuttavasta asenteesta on omittu joitakin hienoisia vaikutteita. Onneksi BCS kurottaa kumminkin pidemmälle, osoittaa rakkautensa musiikkiin taidokkailla ja turhuuksia kaihtamattomilla kappalerakenteilla ja saa odottamaan seuraavaa levyä hyvillä mielin.