Devillac: Three Hours to Coma

Instrumentaalialoituksena toimiva nimibiisi ja sen jälkeen seuraava mukavan alkukantaisesti rutiseva Man Without a Spine lupaavat Devillacin debyyttialbumista erittäin hyvää. Turussa jo kahdeksaisen vuotta toiminut bändi ponnistaa musiikillisesti indien ja nykyisen hardrockin juurilta, esimerkiksi Queens of the Stone Agen kaltaiset suoraviivaisuudessaan kiehtovat yhtyeet tulevat mieleen Devillacia kuunnellessa.

Valitettavasti taso ei aivan pidä näiden parin erinomaisen alkukappaleen jälkeen. Neljäntenä iskevästi roiskivan Winchesterin jälkeen alkaa tulla ilmi, että Devillacin ongelma on samassa piirteessä kuin mikä on sen vahvuus. Materiaali on niin tasavahvaa, että sillä on vaara kulua pidemmässä kuuntelussa hyvin tasapaksuksi. Erityisesti levyn loppupään kuusi- ja seitsenminuuttiset sävelteokset ovat vaarassa jumiutua liiaksi jonnekin harhailevaan limboon, jossa jätkillä on selkeästi ollut soittaessa hauskaa, mutta kuuntelija miettii seuraavan päivän tekemisiään ja hakee samalla jääkaapista lisää kaljaa jättäen soittimen surisemaan yksinään.

Tylsä balladi Rough Mountain hakee jonkin sortin etnisiä sävyjä, mutta onnistuu saamaan käden lähinnä kohti skip-nappulaa. Kappaleen suurin teho tulee esiin, kun ottaa sen johdatuksena seuraavaan marsvoltamaiseen lyhyeen välisoittoon, mutta on vaikeaa kuvitella miksi puolen minuutin aivan irrallista sekoilua varten pitää pohjustella yli kuusi minuuttia. Onneksi toiseksi viimeisenä kukkoilevan White Knuckle Driven energia taas pelastaa ja lopussa melkein kahdeksan minuuttia pitkä Gainer saakin viedä kuuntelijan hieman pidemmille ja junttaavammille teille, hieman samanlaisella varmuudella kuin eräänkin ilmalaivayhtyeen padon murtuessa, vaikka en tässäkään tapauksessa jaksa ymmärtää, onko Devillacin jätkien mielestä materiaali todella niin mielenkiintoista, että sitä varten oli pakko tehdä näinkin pitkään kestävää kitararunkuttelua. Olkoonkin että se on erittäin taidokkaasti soitettua.

Vaihtelua musiikkiin tuovat instrumentaaliveisu Mental sekä se, että raitoja on vain kymmenen, joista yksi on edellä mainittu lyhyehkö välisoitto. Vaikka materiaali voi latistua, asennetta on pakko ihailla. Hyvää yhtyeessä on erityisesti sen laulaja Mickin ääni, joka ei ole järin persoonallinen, mutta erittäin kykenevä ja – sanoisinko peräti – pallikkaan kuuloinen. Ikävää moittia näin paljon epätasaisuudesta levyä, jota on valmisteltu niin monta vuotta, mutta jos seuraavaa, tasaisempi tuotos, saataisiin ulos jo ensi vuoden puolella? Nyt jo Devillacia kuuntelee äärimmäisen mielellään.