Maritta Kuula: Ampiaisten kuningatar

Castafiorello

Maritta Kuula kuuluu suomalaisen rockin aivan liian harvoin huomioituihin väriläiskiin, joita ilman elämä olisi niin kovin, kovin paljon tylsempää ja harmaampaa. Paremmin ehkä 500 kg lihaa orkesterista tutulla laulajattarella on kuitenkin jo komean ura takanaan myös soolopuolella, mitä ynnättiin hienosti toissa vuonna julkaistulla Koko kirjo –kokoelmalla. Tuon välitilinpäätöksen jälkeen Kuula jatkaa viidennellä albumillaan tinkimätöntä seikkailuaan musiikin yllätyksiä täynnä olevassa mikä-mikä-maassa, ja Peter Panin tavoin myös Kuula vaikuttaa siltä, kuin ei olisi vanhentunut päivääkään sitten sen päivän, kun löysi tiensä tuohon outoon maahan.

Ampiaisten kuningatar on kahdentoista jykevän siivun kokonaisuus, jossa sävellykset ja sanoitukset ovat miltei poikkeuksetta Kuulan käsialaa. Sovituksista ja tuotannosta vastaa puolestaan soitinpuolellakin kunnostautuva Eeva Koivusalo. Tämä parivaljakko on yhdessä muun yhtyeen (Pekka Gröhn - koskettimet, Jyrki Sahla & Miikka Paatelainen - kitarat, Sami Kuoppamäki - rummut) kera saanut kudotuksi vaikuttavan paketin, joka kuulostaa elävältä ja elinvoimaisela. Mutta entäpä sitten Kuulan lauluääni? Voi, kuinka joku saattaakaan kuulostaa samanaikaisesti ilkikuriselta koulutytöltä ja mystiseltä femme fatalelta, vakuuttaen vieläpä kummallakin laidalla.

Vahva visio, toimiva bändi sekä erinomaisessa terässä oleva sävellys/sanoitus-kynä takaavat, ettei tällä viidennelläkään albumilla käy aika tylsäksi. Svengaavat Einsteinin aivot saavat kerran toisensa jälkeen huokaamaan ilosta, Jääkausi pelaa vertauskuvillaan hyytävään loppuunsa saakka ja soundien puolesta David Lynchin elokuvaan kuuluva Sairaalan portilla on selkeästi sukua hieman myöhemmin kuultavalle, surutyötä tekevälle Silmät kiinni kappaleelle. Vastapainona edellisille toimivat taas iloisen vinosti keinuva Demokratiaa, sekä eräretkellä luonnon helmassa virumisen ihanuuksista ja ikävyyksistä hauskoin kääntein kertova Sunnuntai.

Näinä aina vain pahemman ja pahemman pinnallistumisen aikoina on mukavaa huomata, että rockin suuressa luokassa on mukana vielä muutama kapinallinenkin. Ampiaisten kuningatar on ihka oikea, elämältä maistuva ja sen ansiosta tyystin ajaton albumi, jonka persoonallinen raikkaus ja tuoreus nousee.