Kauko Röyhkä & Riku Mattila: Kauko Röyhkä & Riku Mattila

Ranka Recordings

Näin se vaan menee. Rock on vahvojen yksilöiden ja usein vielä niitäkin vahvempien parivaljakoiden temmellyskenttää, jossa iällä sun muilla toissijaisilla tekijöillä ei ole lopulta kummoistakaan merkitystä. Kun Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan tiet erosivat vuonna 1985 pystyi kumpikin jatkamaan tahollaan vahvasti eteenpäin. Soittajat tulivat ja menivät, tyylit muuntuivat verkalleen aikojen vaihtuessa, kunnes ympyrä on sulkeutunut 23 vuotta myöhemmin. Röyhkä ja Mattila ovat jälleen yhdessä, eikä tuloksena ole syntynyt muuta kuin kevyesti laadukkainta levytettyä suomalaista rock-musiikkia taas vähään aikaan.

Uuden albumin teema, henki ja tyyli rakentavat sellaista outoa magiikkaa, jossa tutut Tom Waits, Lou Reed ja Nick Cave -vaikutteet sulautuvat jälleen taianomaisella helppoudella joksikin tuoreeksi, vaikuttavaksi ja vangitsevaksi. Riisutut rakenteet, ytimiin pureutuvat tekstit ja samanaikaisesti raaka sekä pehmeä kuvasto saavuttavat jotain sellaista, jota on vaikea kuvata riittävän tarkasti. Albumin käynnistävä Helvetti lähtee rakentamaan mystiseksi käyvää kuvaa, kun ”kuulet naurun, kuulet musiikin / suuntaat sitä kohti rappukäytäviin / soitat jonkun ventovieraan ovikelloo: Tervetuloa vaan tänne helvettiin”. Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö tässä olisi yksi Röyhkän uran parhaimmista kappaleista, eikä avaus jää suinkaan ainoaksi napakympiksi. Synkkä alku kirkastuu monta astetta seuraavana kuultavien, radiosoittoakin mukavasti saaneiden Jäi jäljet ja Kaikki menee hyvin kun olet nuori –biisien aikana, vaikka kiekon perussävy huokuukin kautta linjan tiettyä tummuutta. Tuo tummuus puhkeaa kukkaan erityisesti pahaenteisesti eestaas huojuvassa Romantiikka –siivussa, sekä albumin päättävässä, reilusti yli kymmenen minuutin mittaan kasvavasssa Välitilassa, jonka fellinimäinen maailma lumoaa kerran toisensa jälkeen. Vaikka kokonaisuutta väritetään paikoin hyvinkin erilaisilla raidoilla, kasvaa pitkäsoitosta vääjäämättä kivenkova kokonaisuus, josta ei puutu mitään ja josta ei voisi vastaavasti myöskään poistaa palastakaan.

Mattilan helkkyen soiva akustinen kitara ja Röyhkän usein puheeksi muuntuva laulu ovat ne tekijät, jotka halki albumin nostavat kappaleiden olennaisimmat osat esiin, alleviivaaten painopisteitä ja piirtäen vaivatta muistiin pysyvästi jääviä kuvioitaan. Mattila ja Röyhkä ovat palanneet yhteen enkä voi muuta kuin toivoa, ettei yhteistyö vain tyrehtyisi albumia seuraavan kiertueen päätyttyä.

Kommenttien keskiarvo:

Tuomas kommentoi 16.02.2008:

Pisteet:

Vuoden ensimmäinen täysosuma on tässä. Levy on hankkimisen arvoinen jo yksinään Helvetti-biisin ansiosta; aika arkisella tavalla hyytävä veisu kuuluu mielestäni Kaukon laajan tuotannon hienoimpiin helmiin. Pitkä päätös Välitila on myös loistava, kunhan siihen jaksaa keskittyä alusta loppuun.