The Chant: Ghostlines

Shadow World Records

Melankolia on sana, joka osuu tarkimmin keskelle The Chantin musiikkia. Jotkut tykkäävät liittää mukaan myös sanan metalli – puhutaanhan jopa levyn saatteessa ns. tunnelmametallista, mutta itse näkisin tämän kotimaisen yhtyeen lähinnä tummahenkistä musiikkia sielukkaalla otteella soittavana kokoonpanona. Rock ja metalli ovat kyllä kumpainenkin läheistä sukua, mutta mukana on myös vähintäänkin aivan yhtä selkeitä pop-vaikutteita. Taustalla kummittelevat toki ne jo niin monen monituisessa yhteydessä mainitut Anathema, Katatonia sekä Antimatter fiilistelyt, mutta kun näiden vertailukohteiden teoksia määräävät tummat, usein jopa synkät sävyt, on The Chantin taivaanrannassa nähtävissä aina seuraavan aamun kajo. Tummuus ei näin ole missään vaiheessa lohdutonta synkkyyttä, vaikka paletti sävyiltään tumma onkin.

Ghostlines on voimakkaasti eteenpäin kulkevien sävellysten yhtenäinen joukko, jonka lukuisat yksityiskohdat tuntuvat palvelevan kollektiivisesti jotain suurempaa suunnitelmaa. Etenkin sovituksia on mietitty sen kolmannenkin kerran, eikä mukaan ole päässyt karkaamaan ainuttakaan lapsusta, tason pysyessä kautta linjan korkeana. Hartaasti työstetty kokonaiskuva hahmottuu kuuntelukertojen myötä pääpiirteiltään, mutta ainakin allekirjoittaneelle se lopullinen selkeys jäi silti, hieman yllättäenkin uupumaan. Tämä puolestaan johtaa siihen, että albumi kyllä kuulostaa maukkaalta, muttei lopulta haasta kuulijaansa riittävästi. Liian usein käytetyt ratkaisut vaikuttavat turhan turvallisilta, tehdyt käännökset harmittavan ennakoitavilta ja rohkeimmatkin kurotukset jäävät kovin lähelle lähtöpistettä. Ja koska yhtyeen sävellyskynä ei ole vielä ihan samassa terässä kuin Anders Nyströmillä, Jonas Renksellä ja kumppaneilla, ei Ghostlines pysty haastamaan millään tavoin alan suuria tekijöitä.

The Chant omaa kaikesta huolimatta rahkeita vaikka mihin, mistä oivana esimerkkinä mainittakoon albumin parhainta laitaa edustavat kiekon menevästi avaava Green Waters, sen sulkeva ja siinä samalla majesteetillisiin mittoihin kasvava The Only Friend, sekä ennen puolta väliä kuultava Ode To The End (Thank You), jossa tunnelma tihenee jo suorastaan aavemaiseksi.