The Chant: Ghostlines

Shadow World Records

Melankolia on sana, joka osuu tarkimmin keskelle The Chantin musiikkia. Jotkut tykk��v�t liitt�� mukaan my�s sanan metalli � puhutaanhan jopa levyn saatteessa ns. tunnelmametallista, mutta itse n�kisin t�m�n kotimaisen yhtyeen l�hinn� tummahenkist� musiikkia sielukkaalla otteella soittavana kokoonpanona. Rock ja metalli ovat kyll� kumpainenkin l�heist� sukua, mutta mukana on my�s v�hint��nkin aivan yht� selkeit� pop-vaikutteita. Taustalla kummittelevat toki ne jo niin monen monituisessa yhteydess� mainitut Anathema, Katatonia sek� Antimatter fiilistelyt, mutta kun n�iden vertailukohteiden teoksia m��r��v�t tummat, usein jopa synk�t s�vyt, on The Chantin taivaanrannassa n�ht�viss� aina seuraavan aamun kajo. Tummuus ei n�in ole miss��n vaiheessa lohdutonta synkkyytt�, vaikka paletti s�vyilt��n tumma onkin.

Ghostlines on voimakkaasti eteenp�in kulkevien s�vellysten yhten�inen joukko, jonka lukuisat yksityiskohdat tuntuvat palvelevan kollektiivisesti jotain suurempaa suunnitelmaa. Etenkin sovituksia on mietitty sen kolmannenkin kerran, eik� mukaan ole p��ssyt karkaamaan ainuttakaan lapsusta, tason pysyess� kautta linjan korkeana. Hartaasti ty�stetty kokonaiskuva hahmottuu kuuntelukertojen my�t� p��piirteilt��n, mutta ainakin allekirjoittaneelle se lopullinen selkeys j�i silti, hieman yll�tt�enkin uupumaan. T�m� puolestaan johtaa siihen, ett� albumi kyll� kuulostaa maukkaalta, muttei lopulta haasta kuulijaansa riitt�v�sti. Liian usein k�ytetyt ratkaisut vaikuttavat turhan turvallisilta, tehdyt k��nn�kset harmittavan ennakoitavilta ja rohkeimmatkin kurotukset j��v�t kovin l�helle l�ht�pistett�. Ja koska yhtyeen s�vellyskyn� ei ole viel� ihan samassa ter�ss� kuin Anders Nystr�mill�, Jonas Renksell� ja kumppaneilla, ei Ghostlines pysty haastamaan mill��n tavoin alan suuria tekij�it�.

The Chant omaa kaikesta huolimatta rahkeita vaikka mihin, mist� oivana esimerkkin� mainittakoon albumin parhainta laitaa edustavat kiekon menev�sti avaava Green Waters, sen sulkeva ja siin� samalla majesteetillisiin mittoihin kasvava The Only Friend, sek� ennen puolta v�li� kuultava Ode To The End (Thank You), jossa tunnelma tihenee jo suorastaan aavemaiseksi.