The Mars Volta: The Bedlam In Goliath

Universal

Cedric Bixler-Zavalalla ja Omar Rodriguez-Lopezilla on loistava menneisyys. Jo pelkästään At the Drive-In -yhtye nauttii aikamoista kulttimainetta ja The Mars Voltan julkaisut ovat saaneet ylistystä heti ensimmäisestä levystä lähtien. Nämä kikkailevat pörröpäiset ruipelot ovat tehneet lähes kuuntelukelvotonta psykedeeelistä hurjastelua, jossa lauletaan ja paahdetaan korkealta ja kovaa. Lisäksi levyjä on myyty varsin mainiosti ja keikat ovat kuin kiihkeän kultin kokouksia, joissa kuuntelijat antautuvat tälle psykedelian ja anarkian rivitanssille ilman ehtoja.

Neljäs kokopitkä The Bedlam In Goliath jatkaa bändille tyypillistä teemalevyjen rataa. On vaikea sanoa, kuinka paljon nämä teemalevyt perustuvat todellisuuteen, kuinka paljon kundien trippeihin ja niiden jälkimainingeissa friikkailuihin ja kuinka paljon he vain puhuvat lämpimikseen. Oli miten oli, teemalevyt ovat haastava taiteenlaji ja tähän asti bändi on suoriutunut niistä erinomaisesti. Tällä kertaa kiekko kietoutuu Jerusalemin reissulla matkaan tarttuneen Ouija-laudan ympärille, joka alkoi elämään ihan omaa elämäänsä. Sanotaan nyt ihan suoraan, että kaikista hippihärpäkkeistä nämä laudat ovat kyllä allekirjoittaneen mielestä sieltä naurettavimmasta päästä, sori nyt vaan.

Vaikka olen pitänyt tämän kaksikon koko tuotannosta, The Bedlam In Goliath uusine rumpaleineen aiheutti aluksi vastareaktion ja tuntui, että nyt ollaan eksytty syvälle Lähi-Idän aavikolle harhailemaan ja kartta on hukkunut matkalla. The Mars Voltan levyt ovat kuitenkin tähän asti olleet oikeita tutkimusmatkoja, joiden aikana on kokenut hämmennystä, transsiin vaipumista ja osa ratkaisuista on vain yksinkertaisesti naurattanut. Mutta kun levylle antaa aikansa ja syventyy taustatarinaan, niin älytön kuin se onkin, alkavat sekä musiikki että sanoitukset avautua. Eivät nämä veijarit tarinoita muuten kertoisi, ellei se olisi osa sitä bändin magiaa, jolla he antavat kuulijalle tartuntapintaa. Voltan musiikkia pitää kuunnella kokonaisuutena ja unohtaa tämän päivän mp3-trendi sinkkulohkaisuineen. Kokonaisuus ei toimi, jos hypit levyllä biisistä toiseen miten tahansa.

Kun levyyn syventyy, hämmästyy siitä, kuinka paljon suoraviivaisempi se on kuin edeltäjänsä ja yllätyksiä on vähemmän. Ehdottomasti biisi yli muiden, Goliath, on oikea mestariteos, joka tiukkuudellaan, harhaisuudellaan ja energiallaan on jotain sellaista, jonka ehdottomasti haluaa kuulla livenä. Parhaimmillaan bändi soittaa kuin sekaisin mennyt sprinkleri, joka ryöpsähtelee villisti rytmissä. Bändi tunnelmoi, räiskyy kuin ilotulitus ja sohii menemään, mutta kaikki on lopuksi vain silmänlumetta. Kyyti on kuin kummitusradan kiskoilla: kieputusta ja yllätyksiä on luvassa, mutta raiteillaan vaunu pysyy, vaikka kyydissä sitä tulee välillä epäiltyäkin.