Sony BMG

Toisen pitkäsoittonsa myötä Bullet For My Valentine uhosi iskevänsä kuonoon niitä, jotka luokittelevat heidät emo- ja numetal-aaltojen perässähiihtäjäksi. Siksi hieman petyn, kun jo kolmannessa raidassa aletaan moikkailemaan Simple Planille, vaikka olen toki huomattavastikin karmeampia ralleja metallimaailmassa kuullut. Ja täytyyhän minun stereotypisenä kriitikkona vielä todeta levyn kehnoimman biisin olevan rauhallisesti etenevä Say Goodnight -herkistely. Mutta ei sentään säikkyä tarvitse, kyllä tällä levyllä on rautaa, angstia ja säröä ihan riittävästi.

Levy starttaa kahdella tiukalla thrashittelyllä, Scream Aim Fire ja Eye Of The Storm, joista erityisesti ensiksi mainitun kertosäe jää takomaan vastustamattomasti takaraivoon. Edemmäs albumia selattaessa esiin nousevat niin ikään vauhdikkaasti etenevät End Of Days ja Dissappear, jotka yhdistelevät thrashia ja modernia metallia Bulletin tapaan kovan teknisen tason johdattamana. Kitaroja osataan soittaa, puhdasta laulua ja ärjymistä on sopivassa suhteessa ja ennen kaikkea Moose Thomasin hemmetin tiukka rumpalointi kursailemattomilla tuplapedaalinakutuksilla ja filleillä on mannaa korville.

Biisit rullaavat mallikkaasti toinen toisensa perään, eikä roskikseen tekisi mieli heittää muuta kuin tuo aiemmin mainittu Say Goodnight. Ehkä toisinaan pelataan jopa liiaksi varman päälle, sillä "levybiisien" kohdalla on tyydytty usein turhan helppoihin sävellysratkaisuihin ja menty liikaa kaavojen mukaan. Debyytti The Poisoniin en tohdi uutukaista verrata, koska olen kuullut kyseisen levyn alusta loppuun tasan kerran ja siitäkin on jo pari vuotta. Sen sijaan sen voin sanoa, että ihan Suffocating Under Words Of Sorrowin kaltaista mestariteosta tältä levyltä ei löydy, vaikka nimikkobiisi pistää kovasti hanttiin. Hyvän levyn brittimetallin lähettiläät ovat joka tapauksessa taas kasanneet.