Fade Out

Ylivieskalainen laulaja-lauluntekijä Jarkko Ojakangas on saanut debyyttilevylleen melkoisen mainion americana-tunnelman. Tai Ojakankaan tapauksessa pitäisi varmaan puhua Samettivallankumouksen tyyliin fennocanasta – Suomen kesässä pääosin äänitettyyn materiaaliin on saatu hienosti iskostettua suomalaisen suviyön rauha ja leutous. The Blue Eyed Janes-nimisen bändin kanssa demoillut Ojakangas soittaa ymmärtääkseni tälläkin levyllä edelleen samojen soittajien kanssa, mutta levy on päätetty julkistaa nimenomaan Ojakankaan nimellä. Krediittiä täytyy silti antaa myös muille soittajille – Ojakankaan kiireetön ja haikean melodinen tulkinta saa mainion pohjan hötkyilettömän tyylikkäästä soitosta, jossa kitara vinguttelee sopivan hillitysti, rytmiryhmällä on osuvan hipsutteleva ote ja vierailevat koskettimet ja puhaltimetkin ovat vain sopivassa määrin mausteita.

Kappalemateriaalista löytyy avausraita Wreck Of A Shipin kaltaisia heleästi hymyäviä silittelyjä runsaasti. Some Rainsin kipakampi, wahwah-pohjavirralla rullaava toiveikkuus on juuri sellaista hiukan pirteämpää melodisuutta, jonka ansiosta levy ei vaivu siinä aurinkoisessa riippumatossaan ihan uneen asti. Hivenen Ville Leinosen haikeita äänimaailmoja mieleentuovan Last Trainin kaltaiset molli-kaunokaiset ovat sitten sen hymyilevämmän silittelyn toinen puoli. Toinen hyvä esimerkki kaikaa Flowersin kitarakuviossa – mieleen tulee ihan Valumon Tuomas Luukkonen. Last Train on lisäksi yksittäisenä biisinä levyn tarttuvimpia ja kauneimpia. Levyn muu materiaali toistaa käytännössä kolmen ensimmäisen kappaleen piirtämiä rajoja, toki niitä luovasti sitoen. Sekä unelias ja haikea Annabelle että nimeensä nähden yllättävänkin melankolinen Sweet Summer Breeze ovat myös molemmat erittäin hienoja yksittäisiä kappaleita. Jälkimmäisen kitaramaalailu tosin meinaa hiukan karata liiaksi lestistään.

The Big Sleep on ilman muuta hyvän tuulen levy ja kaunis kuuntelukokemus. Levyn loppupään materiaali ei ehkä ihan yllä alku- ja keskikohdan parhaiden hetkien tasalle, mutta mitään todellista notkahdusta ei silti tapahdu. Ojakangasta ja hänen miehistöään on todella mukava kuunnella, mutta Iso Uni vaatii kieltämättä keskittymistä. Tiskauksen taustamusiikkina levy lipuu hiukan ohi.