Sweet Moses: Sounds of Infinite Madness

Happoinen ja psykedeelinen rock’n’roll ei ole kuollut – ainakaan jos asiaa kysytään Lappeenrannasta ponnistavalta Sweet Mosekselta. Trion omakustanteena julkaistu debyyttipitkäsoitto jalostaa bändin aiemmilla julkaisuilla kuultua, vanhahtavaa soundia rutkasti tunkkaisempaan ja leimallisempaan suuntaan.

Kun tällaisen levyn saa kuultavaksi, hiipii mieleen väkisinkin ajatus puhtaasta vanhan toistamisesta, mitäänsanomattomasta pastissin laatimisesta. Led Zeppeliniä ja sen aikalaisia ei voikaan ohittaa olankohautuksella Sweet Mosesta kuunnellessa. Onneksi herroilla on kuitenkin Jetron (laulu ja kitara) johdolla siinä määrin terävä melodiakynä, että kappaleet seisovat vakaasti jaloillaan ennen kaikkea omilla vahvuuksillaan. Ujeltavat urut, paksuksi murinaksi prässätty basso ja välillä raskaiksikin äityviä kitarariffejä mukailevat rytminvaihdokset luovat toki puitteet, mutta ytimessä pysyy kuitenkin yleensä itse sävellys.

Kappalemateriaaliltaan Sounds Of Infinite Madness on hyvin vaihtelevaa niin positiivisessa kuin muutamissa kohdin negatiivisessakin mielessä. Levyn avaava Black Mansion edustaa julkaisun jytisevämpää laitaa, ja se ottaakin raskaalla soinnillaan ja vinkuvalla kitarallaan kuulijalta luulot pois heti alkuun. Ehdoton timantti kuullaan kuitenkin toisena, kun Gramophone Man And Water Woman käynnistyy poskettoman kaihoisasti soivalla rautalankakitaralla. Kappaleen vaanivassa poljennossa on jotain äärettömän hypnoottista, eikä sen intensiteetti katoa missään vaiheessa. Myös rutkasti rauhallisempi Lucy Told Me To save Myself pysyy kiinnostavana oikeastaan koko kymmenminuuttisen kestonsa ajan. Valitettavasti kaikki kappaleet eivät onnistu yhtä onnistuneesti koukuttamaan kuulijaa melodioidensa valtaan ja silloin kappaleet laimenevat hieman yksitoikkoisiksi riffittelyiksi.

On tunnettu tosiseikka, että yliannostuksilta ja trumpettihihaisilta röyhelöpaidoilta haiskahtava, osin progressiivinenkin rock on kautta historiansa nojannut pitkiin kappaleisiin ja monipolvisiin unisonoihin. Onnistuakseen se vaatii kuitenkin erityisen ansiokkaita sävellyksiä kaiken häröilyn pohjalle. Sweet Moses on tässä melko vahvoilla, sillä monet kappaleista ovat ehdottoman onnistuneita ja genrekohtainen tyylitaju on kiistämättä erinomaista. Heikommissa sävellyksissä tämä keitos on kuitenkin vaarassa väljähtyä keskinkertaiseksi. Onneksi nämä hetket ovat levyllä selkeänä vähemmistönä ja kokonaisuus pitää mielenkiintoa yllä loppuun asti.