Es: Sateenkaarisuudelma/ Maailmankaari/ Pianokaari

Fonal

Harvoin pääsee tällaisten levyjen ääreen, joissa tapahtuu niin paljon mutta samalla niin vähän. Es on yhtä kuin Fonal-levy-yhtiön pomo Sami Sänpäkkilä soolona, mikä käytännössä ilmenee ambienttina, haastavana ja hitaasti kehittyvänä musiikkina. Es on välillä nostattavaa, välillä ahdistavaa ja melko usein turhauttavaa, mutta ainakaan haastetta ei puutu. Pitkät kappaleet -- kahteen levyyn on mahtunut yhteensä kahdeksan teosta -- kehittyvät hitaasti ja vähäeleisesti eivätkä juurikaan muuta muotoaan matkan varrella. Es:n musiikki tuntuu olevan kuin pienistä siemenistä kasvavia versoja, jotka kurottavat ennen muuta ylös, korkealle sen sijaan, että avautuisivat isommiksi kasvustoiksi ja syleilisivät vapautta ja auringon lämpöä. Ainakin minulle Es näyttäytyykin varsin viileänä.

Kokonaisuus koostuu kahdesta levystä, jolla kummallakin on neljä raitaa. Moniosainen nimi saa selityksen, kun katsoo kappalelistoja. Kolmiosainen Sateenkaarisuudelma vie leijonanosan ensimmäisestä levystä. Maailmankaari kahtine osineen sekä Pianokaari löytyvät toiselta levyltä. Edellisten nimikappaleiden lisäksi mukaan on mahdutettu 22-minuuttinen veden äänillä koristeltu Harmonia, rakkautta sekä Universaali totuus, kitarateos, joka on soitettu koskematta kieliin. Kappaleet on nauhoitettu eri puolilla maailmaa eri sessioissa. Mistään tuoreimmasta tavarasta ei ole kyse, sillä uusimmatkin kappaleet ajoittuvat vuodelle 2005. Vanhimmat (Universaali totuus, Pianokaari) ovat vuodelta 2002.

Aivan yksin Sänpäkkilä ei utuista visiotaan toteuta. Naisäänenä kuullaan Elissa Määttästä, viulua soittaa Laura Naukkarinen (alias Lau Nau), kitaraa Jefrey Alexander, selloa Miriam Goldberg ja koskettimia Jan Anderzén. Ryhmän dynamiikasta studion ulkopuolella en osaa sanoa mitään, mutta ainakin äänitteellä muusikot tietävät tonttinsa. Nimillä ja yksilöillä ei periaatteessa ole väliä; musiikki hiipii kaiuttimista tai kuulokkeista tajuntaan yhtenä elementtinä. Kokonaisuuden rajoja on sen unenomaisen luonteen vuoksi hankala hahmottaa, ja vielä hankalampi siitä on saada otetta.

Sänpäkkilä ystävineen ei tee kuulijan oloa kovinkaan helpoksi. Kaaret bonuksineen sopisivat erinomaisesti taustamusiikiksi taide- tai lyhytelokuvaan, mutta kotikuuntelussa jotain puuttuu. Kokeilin kuunnella levyjä kolmella metodilla. Ensin soitin niitä arkiaskareiden taustalla, mutta tällöin niihin on mahdotonta päästä sisälle. Olo oli rauhaton. Tämän jälkeen unohdin puuhailun ja katselin ulos ikkunasta. Tuntui, kuin olisi ollut rakeisella selluloidilla. Sisällä, vangittuna, vailla mahdollisuutta vaikuttaa omaan toimintaansa. Lopuksi suljin visuaaliset ärsykkeet pois ja kuuntelin levyjä silmät kiinni kuulokkeet korvilla.

Kolmesta eri kuuntelutavasta suosikiksini nousi viimeinen. Es:n musiikki vaikuttaa minusta siltä, että se tarvitsisi kuvia seurakseen. Kun niitä ei ole, joutuu kuvituksen luomaan itse, ja tähän tarkoitukseen Es on liian usein hieman liian vähäeleistä. Vahvojen mielikuvien sijaan unelmoin ennemminkin tunnelmista, väreistä ja abstrakteista muodoista -- mikä mahdollisesti on tarkoituskin. Kuuntelu-/katselukokemusta kuitenkin häiritsi jokin, jota en oikein osannut osoittaa. Kenties sävellysten toteustus vaikutti liian päämäärättömältä. Kenties äänimaailmasta välittyi lämmön sijaan hiven liikaa kalseutta.

Es on parasta tähdittää asteikon puolivälistä. Kaaret tarjonnevat kuulijalleen matkoja syvälle pään sisään, mutta nämä taipaleet ovat hankalia ja raskaita kulkea. Perille päästyään voinee löytää jotain unohtumatonta, mutten ole varma vievätkö nämä polut minnekään.