Black Lips: Good Bad Not Evil

Vice

Liiallinen taaksepäin katsominen menee joskus yli ymmärrykseni. Rock-historian tutkiminen ja sopivien elementtien uudelleenkäyttäminen on osa pelin henkeä, mutta keskinkertaisissa näpeissä retroilulla saadaan aikaan tylsää musiikkia genreen katsomatta. Onneksi poikkeuksiakin on. Atlantalainen Black Lips kuulostaa kaikessa vanhakantaisuudessaan ainoastaan virkistävältä. Yhtyeen neljäs studioalbumi Good Bad Not Ugly esittää hieman rauhoittuneen mutta yhä ilkikurisen kvartetin.

God Bad Not Ugly on tiukka paketti, joka kuitenkin jaksaa hengittää vapaasti. Yhtye ei tunnu pidättelevän, eikä kiellä itseltään mahdollisuutta silkkaan hauskanpitoon. Myös kuulijalla on hauskaa. Hyvä fiilis ei ole pelkkää ulkokuorta, sillä Black Lips osaa myös kirjoittaa vetäviä kappaleita. Garage-nelikko lataa tiskiin hyvällä vauhdilla tarttuvia numeroita, joissa on sen verran ovelaa pintaa, että levy kestänee kuuntelua kohtuullisen hyvin. Soundillisesti kokonaisuus on yhtenäinen, sisällöllisesti raikas ja monipuolinen. Black Lips osaa soittaa niin ripeää rokkia (O Katrina!), rullaavaa ja rupista melankoliatunnelmointia (Navajo) kuin steel-valssiakin (How Do You Tell a Child That Someone Has Died). Kaikki kappaleet eivät ole täysosumia, mutta Bad Kidsin leikkisä melodisuus tai Cold Handsin ripeä twist auttaa jaksamaan tylsemmänkin materiaalin läpi.

Black Lips on hyvä siinä, mitä se tekee. Se on myös hyvä siinä miten se tekee. Läpi levyn kuuluva vaivattomuus kertoo kollektiivisesta luottamuksesta omaan ääneen ja jokaiseen koneiston osaan. Kokonaisuus pelaa yhteen niin hienosti, mitä nelimiehiseltä peruskokoonpanolta voi odottaa. Jared Swilleyn basso kuljettaa musiikkia yhdessä Joe Bradleyn hurskastelemattoman rummutuksen kera. Kitaristit Ian St. Pe ja Cole Alexander täyttävät lopun tilan hurskastelemattomalla soitollaan. Alexanderin laulu vaihtelee rähinän ja rauhallisemman ilmaisun välillä. Vokaalit eivät ole hempeitä, hartaita tai puhtaita, mutta se ei ole tarkoituskaan.

Black Lips ansaitsisi mahdollisesti jopa puolikkaan tähden lisää, mutta pidätän sen tulevia julkaisuja varten. Tällä yhtyeellä tuntuisi olevan taitoa (ja toivottavasti myös tahtoa) tehdä vieläkin parempaa jälkeä. Ennen päiväunelmien toteutumista ja kujeilevan garage-rockin Southern Rock Operan tai Being Theren ilmestymistä kauppojen hyllyille on Good Bad Not Ugly mainio kumppani. Mikäli mahdollista, yhtye kannattaa katsastaa myös lavalla. Kesän Suomen vierailun missanneet löytänevät lohtua live-albumista Los Valientes del Mundo Nuevo.