14th Floor

Joopa joo. Brittilehdistön lemmikiksi nousemisen ja lahjakkuuden välillä ei tunnu enää olevan minkäänlaisia yhtäläisyysviivoja. Nykyään tuntuu pitkälti riittävän, että bändi on tyylillisesti oikeassa muotissa ja että sillä sattuu olemaan hyppysissään yksi tarttuva sinkkuhitin poikanen. The Wombatsin kaltaista floppia ei kuitenkaan ole sitten 90-luvun puolenvälin ja Menswearin esille nostettu. Jos rinnalle otetaan vaikka samanlaista hypeä aikanaan nauttineet The Arctic Monkeys ja The Klaxons, on ero valitettavan selkeä. Vompatit ovat nimeään myöten pahasti hukassa.

Älkää ymmärtäkö väärin – Wombatsista voi kyllä kasvaa hyväkin bändi. Se vaatii vain perkeellisen kovaa työtä ja ehkä jopa oikeata tähtien asentoa. Nyt bändi on päässyt aivan liian varkain nauhoituspuuhiin, vaikka sen yhteissoittoa, kappaleita, melodioita - ja yleensäkin kaikkea – olisi pitänyt marinoida treenikämpän ja brittipubien nurkissa. Pahin Wombatsin kompastuskivi on sen puuduttavan yksipuolinen biisimateriaali. Ainoa kappale, joka jollain positiivisella tavalla nousee esiin, on bändin Let´s Dance To Joy Division-hitti. Vaikka siitäkin paistaa selvä kertakäyttöisyys, viehättää se silkan energiansa voimalla.

Ainoa seikka josta Wombatsille voikin pisteitä suoda, on sen kiistämätön innokkuus. Jos se saataisin ensi kerralla valjastettua kunnollisten biisien palvelukseen, voisivat tulokset olla varsin rohkaisevia. Nyt Wombats on silkka yhden tempun ihme, jonka ”parasta ennen”-päiväys vanheni jo ennen vuotta 2008.