Capitol

Ruotsalaisbändi Mando Diaon viimevuotinen Ode To Ochrasy oli oikealla tavalla turhia kainostelematon retrorock-lätty, vaikka sen todelliset huippukohdat jäivätkin Welcome Home, Luc Robitaille-nostalgiapalaan ja verevään Killer Kaczynskiin. Levy antoi kuitenkin odottaa, että seuraavalla levyllään yhtye nousisi vaikka puoliväkisin divaritasoa korkeammalle.

Niin valitettavaa kuin se onkin, sarjanousun varmistamiseksi Mando Diao tarvitsee Never Seen The Light Of Dayta selvästi tasapainoisemman levyn. Toisaalta, bändi on lähtenyt uudistaamaan sointiansa varsin nopealla aikataululla (ja paikoin jopa railakkaalla kädellä), joten se paikoillaan polkemisen uhka, mikä bändiä on jo muutaman vuoden uhannut, on ainakin toistaiseksi poistunut. Varsin retroa – vai pitäisikö sanoa kiltimmin – kuusikymmenlukuista bändin ilmaisu on yhä, mutta nyt Mandot ovat tohtineet ottaa arsenaaliinsa muutakin kuin simppeleitä kolmen minuutin repäisyjä ja perinteisiä rokki-instrumentteja. Viulut, slidet, akustisesti helkkyvät 12-kieliset ja vintage-urut tuovat kaavamaisempien rallien sekaan mojovan annoksen syvyyttä. Ja eiköhän se ala jo olla tunnustettu tosiseikka, että ”ruotsalaisuuteen” itsessään tuntuvat kaikenlaiset folk-elementit sopivan muutenkin passelisti.

Vaikka Never Seen The Light Of Day jääkin odottamaani vaisummaksi kokonaisuudeksi, on se Mando Diaolta jo osittain onnistunut pelinavaus kohti persoonallisuutta. Jos bändi uskaltaisi hypätä vielä syvemmälle etniseen ilmaisuun tai sukeltaisi suin päin vaikkapa psykedelian syövereihin, voisivat tulokset olla vaikka kuinka hienoja. Sitä odotellessa.