Kuka hitto tarvitsee grungea, kysytään Cubeheadin saatteessa. Jatkokysymyksenä voisi heittää että kuka hitto tarvitsee sellaista grungebändiä, jonka rankka tummuus ja Chris Cornellia tiukasti apinoiva laulu ei oikeastaan tuo minkäänlaista lisäarvoa kyseiseen lajityyppiin? Vastaukseksi kelvatkoon että siinä missä joku Poets Of The Fall myy suhteettoman paljon levyjä biisiensä tasoon nähden, voisi kotimainen raskaahko grunge-tulokas Cubehead ihan yhtä lailla menestyä jo tällä viiden biisin EP:llä. Palikat ovat sinänsä kasassa ja hyvässä ojennuksessa.

Kyse ei oikeastaan ole niinkään siitä josko Cubeheadillä olisi sen kummoisempia biisejä, oivaltavia sävyjä tai jotain ihan omaa tarjota. Tällaiselle tumman angstiselle ja päällekäyvälle raskaalle särörockille nyt vain tuntuu aina olevan tilausta. Ja älkää nyt käsittäkö väärin; minä toivotan liput liehuen uudet Nirvanat, Pearl Jamit ja Soundgardenit estradeille ja ehkä myös levyhyllyyni. Mutta se vaatii ensin vastaavanlaisia urotekoja kuin mitä esimerkiksi nämä edellä mainitut saivat parhaina vuosinaan aikaan. Cubeheadin tummailu menee ikävä kyllä ainakin tässä vaiheessa hiukan liikaa ilmeettömään perässä soutamiseen, niin raskaan kaadon kuin ilmavan tunnelmoinnin kohdalla.