Kauhavan ainoana hardrock-lippua korkealla pitävän Pharao X:n rokkivaareilla ei vielä kihti vaivaa. Tosin jäsenten keski-ikä ei pyöri kuitenkaan kolmeakymppiä ylempänä, ja sekin näkyy ainoastaan kokemuksen suuruutena verrattuna moniin muihin omakustannetason pumppuihin. Julkaisutahtikin vaikuttaa olevan hyvä, eli intoa touhuun ei ole menetetty.

Kuuden biisin ja kahdenkymmenenkahden minuutin aikana materiaalin taso ehtii vaihdella valtavasti. Nimikkobiisin soolo saa aikaan kylmiä väreitä, kun taas musiikillisesti kliseinen Day After Day tuhotaan lopullisesti lähinnä idioottimaiselta kuulostavalla juomisteemalla. Eli tämänkin levyn kohdalla täytyy todeta, että parhaimmillaan taso ylittää annetun tähtimäärän selvästi, mutta sama pätee myös toiseen suuntaan.

Vaikka en missään tapauksessa laske itseäni soolofriikiksi (päin vastoin), Janne Huhtamäki osoittaa, kuinka paljon hyvin biiseihin sovitettu melodinen sooloilu voi nostaa biisien tasoa. Sana "irrallisuus" ei päde tämän bändin soolojen sovituksista puhuttaessa tippaakaan, kuten monilla muilla bändeillä. Mutta se mikä sooloissa voitetaan, hävitään lyriikoissa, sillä tekstit ovat turhankin yksinkertaisia, vaikka suoraviivaisuus on toki osa 80-luvun hardrock-lyriikkaa.

Laulajan pesti vaihtui kesällä kitaristi Tuomas Annalalta basisti Mikko Rintalalle. Vaikka Annalan vahvuuksiin kuuluikin niin tärkeät osa-alueet, kuin ääntäminen ja erottuvuus, ainakaan huonompaan suuntaan vaihdos ei bändin laulupuolta ole vienyt. Enivei, mitään valtavaa kehitystä debyytti-EP Slaves Of Rockiin verrattuna bändissä ei ole tapahtunut, mutta ainakin kohderyhmään tämä levy puree varmasti, ja kyllä arvioijakin diggaa biisejä Fast Machine, Killing My Life ja End Of The World ihan avoimesti. Varsin hyvää tämä on jo näin, mutta tason ailahtelu pitää saada jatkossa kitkettyä pois.