Sanctifica: Negative B

C.L. Music

”Onnittelut” Ruotsin Sanctificalle, jonka tuore levy olisi erittäin vahva ehdokas muutamassa vähemmän mairittelevassa kategoriassa mikäli sellaisia Sanktioita kuten vaikkapa vuoden ärsyttävin levy tai kaoottisin kyhäelmä tai koko 2000-luvun tähän mennessä tekotaiteellisin pläjäys jossakin jaettaisiin. Olen ehkä turhan ankara, mutta minulla oli sentään oikeita joskin varovaisia odotuksia tämän levyn suhteen – olipa julkaisua ehtinyt joku jo kehuakin. Sopii ihmetellä miksi. Pelkään pahoin, että tämän levyn on tarkoitus olla kunnianhimoinen ja polveileva, suorastaan maailman pulssia syleilevä taideteos. Sen sijaan se on neuroottisen säntäilevä tekele, jolla ei ole mitään tekemistä linjakkaan kokonaisuuden kanssa. Oikeastaan sanat kokonaisuus ja Sanctifica tuntuvat aivan yhtä absurdilta ja mahdottomalta yhtälöltä kuin esim. ”Joonas Hytönen ja journalistiset kyvyt.”

Sanctifican musiikissa on aineksia suunnilleen jokaisesta mieleentulevasta hevin alalajista täysin mielivaltaisesti annosteltuna. Negative B on melodisesti ontto, katkonainen ja itsetarkoituksellisen monimutkainen kokoelma vaihtelevantasoisia kohtia – ei siis biisejä. Joukossa on muutamia hyviäkin ideoita, mutta tunnelmat vaihtelevat niin tiuhaan että levyn kuunteluun on miltei mahdotonta keskittyä. Esimerkki: on saatu luotua lupaavan kohtalokas tunnelma, ilmassa on aineksia draamaan…ja kas vaan, yht’äkkiä lauma juopuneita gallialaisia alkaa mölistä taustalla...FIU sitten poiketaan millisekunniksi elektrotunnelmiin…sitten mölistään hieman lisää jne. Kaiken lisäksi levyn ensimmäinen biisi, säännön vahvistava poikkeus Labels harhauttaa uskomaan, että tulossa voisi olla jotakin tenhoavaa; hieman Anatheman psykedeelisimmät tuotokset mieleentuova kappale jopa kasvaa kuuntelussa. Sen suurempi pettymys on havaita kuinka hirvittävää jälki voi olla jos visiottomat päästetään heilumaan vapaasti. Sanalla sanoen, Sanctifica hukkaa hyppysellisensä potentiaalia viime aikojen tyrmäävimpään näkemyksen puutteeseen.

Tuntuu oikeastaan melkoiselta saavutukselta saada kokopitkä julkaisu kuulostamaan ja tuntumaan epävireiseltä ilman että se on sitä. Levy loppuukin kuin symbolisesti omia aikojaan kesken biisin. Örinä ja puhdas laulu eivät täydennä toisiaan vaan ne on annosteltu irrationaalisesti. Oopperamaista tehoa tavoittelevat kohdat onnistuvat täydellisesti – ja ovat siis hirveitä. Musiikin sekaan istutetut puheet ja ”humoristiset” välimölähdykset vain lisäävät harhaisuuden tuntua. Soitto on tietenkin taitavaa mutta tunnemittari nollassa. Turhauttavaa, levotonta ja ahdistavaa, tuottaa takuuvarmasti rauhattoman olon. Negative B:tä kuunnellessa on koko ajan vaivaantunut tunnelma, vähän kuin sellaisen sukulaisen kanssa jonka jutuista ei tajua yhtään mitään ja on eri linjoilla aivan joka asiasta, sitten kun on pikkuriikkisiä hetkiä jolloin tuntuu että yhteismmärrys on saavutettu huomaakin vain, ettei olla puhuttu edes samasta asiasta.

Mutta ei kai kaikki johdu vain siitä, että joku on sekoittanut aamupuurooni anti- Sanctifica-tabletin? Valaiskaa nyt hyvänen aika minua kaikki bändin ystävät – mistä tässä on kyse? Ovatko Sanctifican kappalerakenteet niin korkeaa matematiikkaa, että ne voi ymmärtää vain joku asiaan todella perehtynyt?