The Ark: In Lust We Trust

Virgin

Minulla kesti aikoinaan jonkin aikaa päästä Arkista jyvälle, naurahtelin sille muiden snobien kanssa tietämättä oikein onko kyseessä lintu, kala, amfibi vai mikä lie härveli. Onneksi ymmärsin, että yhtyeen alun perin hieman vieraannuttavalta tuntuneessa häpeämättömässä viihdyttämisessä ei ole tippaakaan laskelmointia vaan kosolti oikeaa lämpöä ja vilpittömyyttä. Sitä paitsi Arkin debyytti We Are The Ark on musiikinkin osalta kertakaikkisen valloittava levy, jonka helmet Echo Chamber, Let Your Body Decide ja erityisesti yhden uuden vuosituhannen parhaista kertosäkeistä sisältävä Joy Surrender ovat kertakaikkisen upeita rock-biisejä.

Uudella levyllään Ark on liikkunut ehkä hieman yllättäenkin dekadentimpaan ja rosoisempaan suuntaan selväpiirteisen ja kompaktin debyytin jälkeen. Peruselementit ovat silti samat kuin ennenkin: Ark soittaa kieli poskessa ja täydellä sydämellä musiikkia, jota voisi kuvailla hybridiksi glam- ja stadionrokkia ja Abbaa. Arkin keskushahmo Ola Salo on paitsi elastinen ja karismaattinen keulakuva myös erinomainen biisintekijä, tarkka havainnoija, ilkikurinen provosoija, keskiluokkaisten arvojen kyseenalaistaja. Kuinka ollakaan, Salo on papin poika samoin kuin eräs toinenkin merkittävä ruotsalainen tarkkailija, Ingmar Bergman. Moni on sortunut valtalehdistössäkin kuittaamaan Arkin halpana ja visiottomana kopiona, jolla ei ole mitään omaa sanottavaa. Minusta bändissä on kuitenkin ehdottomasti myös jotakin syvempää. Kaiken hauskanpidon seassa on koko ajan läsnä avarakatseisuuden ja suvaitsevaisuuden sanoma, jota ei vain aina puhdasveriseltä eskapismilta tajua. Mutta mikä tärkeintä, Arkin parissa viihtyy ja musiikista tulee hyvälle tuulelle.

In Lust We Trustilla Ark on edelleen mahtipontinen ja sykähdyttävä. Jo debyyttialbumin joihinkin biiseihin saattoi kuvitella Freddie Mercuryn laulamaan eikä yhtye peittele Queen-viittauksia itsekään – mm. takakannen valokuva on suora mukaelma Bohemian Rhapsodysta. Heikoimmillaan Ark käykin pelottavan lähellä pastissia 70-luvun johtavista glambändeistä. Erityisesti tämä kuuluu joissakin kohdin pilkahtelevissa ennaltaan tutuissa melodiakuluissa. Täytyy myös myöntää, että vallankin sanoituspuolella Salo käy välillä hyvin lähellä korniuden rajaa mutta toisaalta sekin kuuluu tavallaan bändin profiiliin. Uuden levyn parhaimmistoa ovat todella hienoja falsettilauluosuuksia sisältävä Calleth You, Cometh I ja pöhköydessään täysin vastustamaton Father of a Son. Balladeissa on hieman tyhjäkäyntiä, minuun vetoaa Arkissa juuri se pömpöösein osasto ja se, että biisit ovat melkein ärsyttävänkin tarttuvia popin muotovalioita. Ark on hupsua mutta vivahteikasta viihdettä vastustamattomassa paketissa ja täytyy olla aikamoinen kyynikko, jos yhtyeen musiikki ei tarjoa mitään iloa alkavaan kaamosmasennukseen. In Lust We Trustiin uppoutuminen on helppoa ja on aina yhtä mukava näyttää Ola Salon kanssa pitkää nenää kaikille turpeille öykkäreille.

Kommenttien keskiarvo:

Nimetön kommentoi 27.10.2004:

Pisteet:

Hyvä levy, voi muuta sanoa. Kyllä nyt on täällä yksi fani... :)

Nimetön kommentoi 18.11.2004:

Pisteet:

The Ark pamahti mun tietoon levyraadin kautta kun näin ja kuulin Father of a son videon. Se isko ja lujaa.
Mutta en olisi osannut odottaa näin kovaa kokonaisuutta.
Vaikka We are the ark oli hyvä debyytti jää se auttamatta kakkosalbumin loistavuuden varjoon.
Biisit kuten Beauty is the beast, tell me this night is over, calleth you comethi , wish i was a virgin, 2000 lightyears of darkness ja varsinkin levyn lopettava the most radical thing to do

Nimetön kommentoi 29.12.2004:

Pisteet:

Tykkäämistä ei voi paremmin ilmaista kun kuuntelin levyn heti ekana päivänä läpi semmoset kymmenen kertaa. Rakastan<3