Marc Collin: Two for the Road

The Perfect Kiss

Cooper ja Anne tuntuivat olevan erottamattomia kouluaikoina. Kaksikko vietti tuntikausia keskustellen valveunista -- eli siitä unen tilasta, jossa ymmärtää olevansa unessa ja, mikä tärkeintä, ymmärtää voivansa vaikuttaa unen tapahtumiin. Toisin kuin muut luulivat, Cooper ja Anne eivät olleet pariskunta vaan kaksi samasta asiasta samoin tuntevaa nuorta ihmistä. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, Cooper on ottanut yhteyttä Anneen ja ehdottanut automatkaa valveuni-tapahtumaan. Matka on oivallinen tilaisuus jatkaa, mihin koulussa jäätiin; koulussa näiden kahden välillä kipinöi, mutta pariskuntaa heistä ei kuitenkaan koskaan muodostunut. Päämäärä on tärkeä, mutta matka vielä tärkeämpi. Auton niellessä kilometrejä on aikaa puhua ja reflektoida kommunikoinnin vaikeuksista. Niin paljon jää aina sanomatta.

Two for the Road on Nouvelle Vaguesta tunnetun Marc Collinin käsialaa. Tuottajan ääni kuuluu hillityssä instrumentaatiossa -- sävellykset lainaavat tunnelmia soundtrackeistä, hardbopista ja 50-luvun jazzista. Kappaleet ovat enimmäkseen akustisia tunnelmapaloja, joissa tunnelma on jotain uhkaavaa. Ilmassa väreilee, jännitteen melkein tuntee. Kaiken takana on jotain todella tummaa. Rumpukalvoa sutivat vispilät, harkiten näppäilty akustinen kitara, elektroakustiset suhinat ja narskumiset sekä kierot svengit linkittyvät hienosti toisiinsa.

Vokalisteiksi -- Cooperin ja Annen osaan -- Collin on löytänyt italian-amerikkalaisen Valente Bertellin sekä tanskalaisen Katrine Ottosenin. Kummakin suoritus on erinomainen: Bertellin ja Ottosenin pidättelevät laulutyylit sopivat levyn pelkistettyyn ilmeeseen hienosti. Levyn huippukohtia on hankala eritellä. Ottosenin laulama nimikappale Two for the Road on herkkä avaus, latinotyyliin kulkeva It´s always the Same turvallisen hyvä sävellys ja In a Motel Room aavemainen välipala. Tarinaa tukevat puhutut juonenkuljetukset sekä elokuvallinen, ääniefektein koristeltu äänimaailma.

Two for the Road on aavemainen ja tumman tunnelmallinen levy, joka kysyy enemmän kuin vastaa. Se kelpaa taustamusiikiksikin, mutta antaa enemmän, kun siihen keskittyy. Lopussa odottaa, tietenkin, suloinen nukahtaminen.