Hanoi Rocks: Street Poetry

Wolfgang

Hanoi Rocks sattui iskeytym��n aikoinaan katurockin pariin oikeassa saumassa. Oli oikeasti pienest� kiinni ettei yhtyeest� tullut ihan oikeasti isoa tai ainakin keskisuurta nime�. Rumpalin traagisen kuoleman lopulta katkaisema t�hdenlento oli omana aikanaan Suomen kaltaisessa pieness� ja syrj�isess� maassa jotain ennen n�kem�t�nt� ja kokematonta. Silti, olisiko Hanoista siltik��n tullut vaikkapa Guns N�Rosesin veroista meganime�? Tuskin; eiv�t Michael Monroe ja Andy McCoy ole koskaan saaneet aikaan omia Sweet Child O�Minejaan, vaikka melkoisen hyvi� rokkikipaleita ovatkin luoneet. Sama ongelma painaa my�s yhtyeen uusinta levy�, 2000-luvun alussa tehdyn comebackin kolmatta etappia. Vaikka yleisilme on hyv�, ei kaavasta kuoriudu todellisia helmi�.

Kokonaisuutena Street Poetry on mukavan irtonainen ja groovaava rokkilevy. Tavallaan n�yt�t on annettu, eik� n�ytt�paineista vapautuminen ole onneksi k��ntynyt mihink��n aikuisrockin munattomaan haasteettomuuteen. Tuloksena rentoudesta on vapautuneen ja irtonaisen kuuloinen soundi. Silti Hanoi Rocks soittaa edelleen sit� samaa pient� keh�� mit� aina, eik� viel�k��n saa siit� revitty� sellaisia yksitt�isi� iskuja jotka toden teolla rep�isisiv�t mukaansa, iskisiv�t sek� syd�nalaan ett� lantioon. Avausraita Hypermobile on �rsytt�v�n mit��nsanomaton renkutus, vaikka kipakasti rullaakin. Samoin nimibiisi ei lopulta nouse massasta, vaikka s�e on kepe� ja kertsi on edellist� parempi. S�keess��n todella kiireett� keinuva Fashion muuttaa onneksi kurssia. Kertos�e on jo l�hemp�n� sit� mit� haetaan ja rennolla otteella annostellut pienet kitara-h�r�ilyt k��nt�v�t suupieli� kohti korvia. N�in rento ja vapautuneen oloinen ei Hanoi ole ollut koskaan.

Muita kokonaisuudesta esiin puskevia hetki� ovat Power Of Persuasionin melankolinen svengi ja iisi kertsi, Worth Your Weight In Goldin hauskasti horjahteleva rautalanka-twangi, Transcentendal Grooven l�hes p�hk�t puhallinosiot ja Tootin� Starin riehakas huuliharppu. My�s p��t�sraita Fumblefoot And Busy Been meksikolaisissa tunnelmissa sekoileva instrumentaali-h�r�ily t�ytyy mainita. Hyvi� kohtia l�ytyy toki useammastakin kappaleesta. Mutta vaikkapa Powertripin ZZ-Top-henkinen kaahaus, Stonesin jalanj�ljiss� askeltavan Walkin�Awayn iisimpi keinutus, This One�s For Rock�n�rollin kuorolaulatus tai Highwiredin kipakka meininki tuntuvat kaikki j��v�n hiukan puolitiehen. Parhaimmillaan yhtye on rauhoittuessaan asian ��relle. Sellaisen venyttelev�n tunnelman luomisessa Hanoi tuntuisi olevan ter�vimm�ss� iskussa.

Sanoituksista voisi sen verran kommentoida ett� on jotenkin hassua kuulla noilta meik�l�ist� puolta vanhemmilta sedilt� hehkutusta teinikapinasta� My�s kappale joka on omistettu itselleen, rockille, on sin�ns� komea hatunnosto esikuville, toisaalta taas alkaa jo olla huolestuttavan vakavamielist� nostalgiaa. Rockissa jos miss� pit�� olla aina pilkett� silm�kulmassa. Ei Hanoi miss��n nimess� liian totista v��nt�� ole, mutta moisten anthemien kanssa se vaara on aina kurkkimassa nurkan takana. Hanoi onneksi osaa soittorakenteillaan k��nt�� kappaleen hilpe�ksi. Puhallin-v�liosa ja kapakkipiano erityisesti helpottavat pahinta puristusta, joka kuorohuudatuksesta ja yksipuolisesta tekstist� syntyy.

Tavallaan t�m�n levyn perusteella Hanoi Rocks alkaisi j�lleen pitk�n �tauon� j�lkeen alkavan l�yt�� sellaisen kaavan, josta niit� todellisia timantteja voisi puristua. Mutta t�lt� levylt� niit� ei viel�k��n irtoa. Albumimittaisessa kuuntelussa menn��n toki plussan puolelle.