Hanoi Rocks: Street Poetry

Wolfgang

Hanoi Rocks sattui iskeytymään aikoinaan katurockin pariin oikeassa saumassa. Oli oikeasti pienestä kiinni ettei yhtyeestä tullut ihan oikeasti isoa tai ainakin keskisuurta nimeä. Rumpalin traagisen kuoleman lopulta katkaisema tähdenlento oli omana aikanaan Suomen kaltaisessa pienessä ja syrjäisessä maassa jotain ennen näkemätöntä ja kokematonta. Silti, olisiko Hanoista siltikään tullut vaikkapa Guns N´Rosesin veroista meganimeä? Tuskin; eivät Michael Monroe ja Andy McCoy ole koskaan saaneet aikaan omia Sweet Child O´Minejaan, vaikka melkoisen hyviä rokkikipaleita ovatkin luoneet. Sama ongelma painaa myös yhtyeen uusinta levyä, 2000-luvun alussa tehdyn comebackin kolmatta etappia. Vaikka yleisilme on hyvä, ei kaavasta kuoriudu todellisia helmiä.

Kokonaisuutena Street Poetry on mukavan irtonainen ja groovaava rokkilevy. Tavallaan näytöt on annettu, eikä näyttöpaineista vapautuminen ole onneksi kääntynyt mihinkään aikuisrockin munattomaan haasteettomuuteen. Tuloksena rentoudesta on vapautuneen ja irtonaisen kuuloinen soundi. Silti Hanoi Rocks soittaa edelleen sitä samaa pientä kehää mitä aina, eikä vieläkään saa siitä revittyä sellaisia yksittäisiä iskuja jotka toden teolla repäisisivät mukaansa, iskisivät sekä sydänalaan että lantioon. Avausraita Hypermobile on ärsyttävän mitäänsanomaton renkutus, vaikka kipakasti rullaakin. Samoin nimibiisi ei lopulta nouse massasta, vaikka säe on kepeä ja kertsi on edellistä parempi. Säkeessään todella kiireettä keinuva Fashion muuttaa onneksi kurssia. Kertosäe on jo lähempänä sitä mitä haetaan ja rennolla otteella annostellut pienet kitara-häröilyt kääntävät suupieliä kohti korvia. Näin rento ja vapautuneen oloinen ei Hanoi ole ollut koskaan.

Muita kokonaisuudesta esiin puskevia hetkiä ovat Power Of Persuasionin melankolinen svengi ja iisi kertsi, Worth Your Weight In Goldin hauskasti horjahteleva rautalanka-twangi, Transcentendal Grooven lähes pöhköt puhallinosiot ja Tootin´ Starin riehakas huuliharppu. Myös päätösraita Fumblefoot And Busy Been meksikolaisissa tunnelmissa sekoileva instrumentaali-häröily täytyy mainita. Hyviä kohtia löytyy toki useammastakin kappaleesta. Mutta vaikkapa Powertripin ZZ-Top-henkinen kaahaus, Stonesin jalanjäljissä askeltavan Walkin´Awayn iisimpi keinutus, This One´s For Rock´n´rollin kuorolaulatus tai Highwiredin kipakka meininki tuntuvat kaikki jäävän hiukan puolitiehen. Parhaimmillaan yhtye on rauhoittuessaan asian äärelle. Sellaisen venyttelevän tunnelman luomisessa Hanoi tuntuisi olevan terävimmässä iskussa.

Sanoituksista voisi sen verran kommentoida että on jotenkin hassua kuulla noilta meikäläistä puolta vanhemmilta sediltä hehkutusta teinikapinasta… Myös kappale joka on omistettu itselleen, rockille, on sinänsä komea hatunnosto esikuville, toisaalta taas alkaa jo olla huolestuttavan vakavamielistä nostalgiaa. Rockissa jos missä pitää olla aina pilkettä silmäkulmassa. Ei Hanoi missään nimessä liian totista vääntöä ole, mutta moisten anthemien kanssa se vaara on aina kurkkimassa nurkan takana. Hanoi onneksi osaa soittorakenteillaan kääntää kappaleen hilpeäksi. Puhallin-väliosa ja kapakkipiano erityisesti helpottavat pahinta puristusta, joka kuorohuudatuksesta ja yksipuolisesta tekstistä syntyy.

Tavallaan tämän levyn perusteella Hanoi Rocks alkaisi jälleen pitkän ”tauon” jälkeen alkavan löytää sellaisen kaavan, josta niitä todellisia timantteja voisi puristua. Mutta tältä levyltä niitä ei vieläkään irtoa. Albumimittaisessa kuuntelussa mennään toki plussan puolelle.