LMP

Eräs julkisuudenhenkilö esitti hiljattain teorian, jonka mukaan blackmetal istutetaan norjalaislasten aivoihin turskan ja kirjolohen mukana. Mitä ilmeisimmin Pagan´s Mindin jäsenten sunnuntaipöydässä ei kalaa nautita, sillä heidän työstämästään musiikista ei mustaa, eikä yleensäkään tummia sävyjä löydä. Kuten kolmella aikaisemmallakin albumilla, bändi pyrkii ihmisten tietoisuuteen pirteällä ja monivivahteisella progressiivisella metalilla.

Pagan´s Mindin musiikissa pääosassa on Ronny Tegnerin koskettimet. Kosketinmelodiat ovat tyylikkäitä ja yllätyksellisiä, eikä toimivuuten vieväksi tieksi ole valittu kaikista helppokulkuisinta väylää. Siksi tuolta tieltä harhaillaan usein valitettavan kauas. Kuitenkin kuulijoille tarjotaan muutamia hienoja hetkiä, kun kovasta riffittelystä saatetaan siirtyä nopeasti rauhallisiin, avaruudellista tunnelmaa huokuviin synakuvioihin, jotka ovat kuin suoraan 80-luvun dokumenttielokuvista. Paras esimerkki tästä on levyn huippuihin lukeutuva outoilubiisi, Hallo Spaceboy.

Oikeasti hyviä biisejä ei tule valtavan usein vastaan. Levyä kuunnellessa saa usein miettiä, että missä tässä on karismaa ja tarttuvuutta? Tai mitkä jutut tästä pitäisi alkaa soimaan päässä? Kunnon kertsit ja muut highlightit ovat kosketinkikoista huolimatta vähissä. Siksipä on melko turhaa edes enää mainita, että muutama biisi jää totaalisesti täytebiisin asemaan. Kuitataan vielä nopeasti, että soundit ovat varsin persoonalliset, rumpukuviot ovat progea omimmillaan ja pari menevää biisiä löytyy. Levy-yhtiö puhuu kuitenkin (yllättäen) liikoja kertoessaan Pagan´s Mindin olevan innovatiivisen metallin uusi ruhtinas. Erottuvaa ja sinänsä mielenkiintoista musaa tämä on, mutta kaukana ruhtinaan asemasta.