Aiden: Conviction

Victory

Aiden kuulostaa vuodelta 2007. Se on kuin täsmäisku mustien vaatteiden, kajaalisilmien ja pillifarkkujen hedelmälliseen maahan. Seattlelainen bändi on myös saanut ympärilleen melkoisen hypen; se on valittu vuoden kansainväliseksi tulokkaaksi niin Kerrangissa kuin Hammerissakin. Katkeroituneen kyyninen pohjavire soi yhtyeen kolmannella pitkäsoitolla amerikkalaisen täyteläisesti, tämä lienee se musiikkilaji, mitä on viimeisen parin vuoden aikana alettu jonkin promootiokieroutuman vuoksi kutsua emoksi. Toki musiikkia tulee arvottaa ennen kaikkea musiikillisten ansioiden perusteella, mutta toisaalta bändi itse tekee bookletissä mainittavien tatuoijien ja kansigrafiikoiden myötä hyvin selväksi, kuinka suunnitelmallisen kuvan se haluaa itsestään antaa.

Ennen muuta Aiden kuulostaa kuitenkin pateettisen glamrockin ja perinteisen suomirockin jonkinlaiselta ristisiitokselta. Voimakkaasti särjetyt kitarat, toivottoman melankoliset laulumelodiat ja ylidramatiikan oppikirjasta opiskellut kosketinsovitukset lyövät kättä massiivisten taustahuutokuorojen kanssa. Lopputuloksena voidaan kuulla voimakkaan teiniangstinen sielunmessu. Conviction soi suuria tunteita suoraan iholle, kuitenkin päällystettynä mitäänsanomattomuuden kelmulla ja kuorrutettuna markkinavoimien sokerihuurteella.

Toisaalta pop-rakenteellisesti ajatellen kokonaisuus on kiistämättä onnistunut. Kappaleet soivat laajalla variaatiolla She Will Love Youn diskokompista Son Of Liesin tunnelmoinnin ja mättämisen välillä tasapainoilevan menona kautta aina Darknessin herkkyyteen asti. Voi olla, että vika on kuulijassa, mutta myyntikoneiston toiveita tavoitteleva tarkoitushakuisuus haisee kuitenkin levyltä niin kauas, että se jättää kuuntelukerrasta toiseen harvinaisen nuivan olon. Kevyesti raskas ja tylysti poppaileva on tässä tapauksessa yhdistelmä, joka saattaa synnyttää jopa kevyitä pahoinvoinnin tunteita. Aiden saattaa hyvinkin olla lähtökohtaisesti aidosti omaehtoinen ja persoonallisen soundin omaava bändi. Conviction-levyllään se vaikuttaa silti vain ohimenevältä ajan merkiltä – imelältä ja maaliinsa hakeutuvalta.