Rattus: Uudet piikit

Rattus on punk-piireissä sen verran iso legenda, ettei se juuri esittelyjä kaipaa. Käydään kuitenkin muistin virkistämiseksi vielä kerraten yhtyeen pitkä historia. The Stranglersin Rattus Norwegicus -levystä nimensä plokannut vilppulalainen kolmikko aloitti levytysuransa vuonna 1980. Ensialkuun yhtye soitti melko suoraviivaista punkkia, mutta myöhemmin alkoi hiljalleen siirtymään hardcoren suuntaan. Vuoden 1981 EP:llä Rattus on rautaa kuultiin jo hiukan (vain hiukan) ankarampia sävyjä. Lopullisesti synkempään ja monotonisempaan äänimaailmaan siirryttiin EP:llä Rajoitettu ydinsota. Myös seuraavat pienlevyt -- mini-LP WC räjähtää (1982) ja EP Uskonto on vaara (198) -- olivat ankaruudessaan ja nopeudessaan tappokamaa. Uskonto on vaara sisälsi jo metallisempia viitteitä, ja Rattus lähtikin hardcoren jälkeen kulkemaan hevimmille mannuille.

Rattuksen ensimmäinen julkaistu kokopitkä, vuoden 1987 Stolen Life, näki päivänvaloon ainoastaan Brasiliassa ja Ranskassa. Meno oli tässä vaiheessa jo selkeästi metallisempaa kuin aiemmin. Yhtyeen uran ensimmäinen vaihe päättyi vuonna 1987 julkaistuun Win or Die -singleen. Viimeisen keikkansa Rattus teki Jyväskylässä 15. tammikuuta 1988. Tämän jälkeen bändi vietti hiljaiseloa, tauon venyessä yli vuosikymmenen mittaiseksi. 2000-luvulla Rattus aktivoitui, ja vuonna 2001 bändi soitti ensimmäisen keikkansa vuosiin. Neljä vuotta myöhemmin julkaistiin kokopitkä LP Rattus. Rattus on ottanut uuden tulemisen tosissaan -- bändi esimerkiksi lähti vuonna 2004 Amerikan kiertueen, ja on vastikään päättänyt Brasilian rundinsa. Myös levytysrintamalla ei ole tarvinnut odottaa normaalia levyväliä kauempaa. Uusi Rattus-äänite, Uudet piikit, on ilmestynyt kauppojen laareihin pari vuotta edellisen jälkeen.

Nykyistä Rattusta on vaikea mieltää kovinkaan puhtaaksi hardcoreksi. Enemmän ollaan kallellaan metalliin ja yleisluontoisempaan metelöintiin -- Radiopuhelinten raivokkaammat rypäisyt eivät liene huonoin vertailukohta. Uudet piikit sisältää monotonista ja äänekästä musiikkia, joka on miellyttävän inhimillisesti tekijöidensä näköistä. Tuplabasarit jytkivät ja kitarat jurnuttavat Jaken vokaalien taustalla.

Entiseen ei tietenkään ole paluuta. Rattuksen hardcore-tuotanto (saatavilla CD-muodossa loistavalla kokoelmalla Levytykset 1981-1984) on klassista ja ylittämätöntä, mutta loppujen lopuksi Rattuskin on "vain" bändi. Sen nimellä on legendan kaiku. Uusi levy ei himmennä alkupäivien loistoa, muttei myöskään missään nimessä lisää gloriaa tarinaan. Muutamia osuvia sivalluksia Uusilla piikeillä kieltämättä on: jytisevä Viina ei petä kertoo nasevasti kansallisjuomastamme, Orjalaiva Optimia pohtii suomalaisuutta ja globalisaatiota. Todellinen helmi on kuitenkin Puhtaat, jonka kertosäkeessä on upean melodian lisäksi ajatusta sanojenkin osalta. Sanoitukset ovat yleensäkin kaikessa karuudessaan hienoja. Terävää ihmisten pikkusieluisuuden sekä pienemmän ja suuremman mittakaavan idiotismin kommentointia kuuntelee aina mielellään.

Vanhat herrat eivät ole tainneet antaa periksi, vaan tehnevät juuri sitä, mitä miellyttää. Mikä tietysti oikein onkin. Loppujen lopuksi kaikkein eniten "punk" on se, jota ei paskan vertaa kiinnosta minkäänlainen arvostelu ja sivullisten haihattelu. Joka tapauksessa, Uudet piikit on räimivä, tasapainoinen ja melko raskas kokonaisuus, josta ei nouse yhtä ylitse muiden muttei myöskään paljastu yhtään turhan heikkoa yksilöä. Miellyttävintä tässä levyssä on sen omapäinen ehdottomuus.