My Kingdom Music

Tumman ja tunnelmallisen metallin luominen on siitä vaikeaa ja suorastaan vaarallista puuhaa, että turhan useasti tavoitellut merkitykset tuppaavat kääntymään tyystin päälaelleen. Kun angstien puristaman sydänveren kuuluisi valua riipivien rivien myötä, saattaa yleinen tunnelma helposti muistuttaa enemmänkin parodiaa kasari-goottiyhtyeestä, kuin tuskaisten tunteiden tulkintaa. Pakahduttaviksi tarkoitetut rakentelut, voivat helposti vaikuttaa tunkkaisilta, tai väärällä tavalla ahdistavilta, eikä ”olit ainoain, en enää elää saata” tyyliset vuodatukset sovi nekään ihan jokaisen mustatukan suuhun.

Tältä pohjalta tarkasteltuna Oblivion käyttämä kaava ei vaikuta ennakkoon kovinkaan rohkaisevalta. Katatonian, Depeche Moden ja Anatheman soundimaailman yhdistely kevytmetallin keinoin ei ole ideana ainakaan tuore ja kansivihkosen tumman punaiset lapsinukkemaailmat eivät vavahduta suinkaan erilaisuudellaan. Kaiken kukkuraksi bändi on kotoisin italiasta, mikä vain nostaa tuskallisen raskaan yliampumisen todennäköisyyttä entisestään.

Mutta, mutta – eipäs tuomita vielä pelkkien ennakkotodistusten perusteella, sillä Oblivio pystyy kuin pystyykin luomaan joitain muistamisen arvoisia tuokioita. Etenkin jälkimmäisellä puoliskolla albumi näyttää parhaita puoliaan, kun pakonomainen hittihakuisuus antaa viimein tilaa kunnon sävellystyölle. The Last Illusionin sumuisat Pink Floyd –koskettimet yhdessä taustalaulajattaren pienimuotoisen ilmaisun kanssa saa sekunnit venymään miellyttävällä tavalla, eikä F.B.R.:n helkkyvä kitarointi voisi kuulostaa juuri paremmalta.

Oblivio ei ehkä saa patenttia omalle soundilleen, mutta kiitos muutamien vahvojen hetkien, albumi löytää tiensä vastakin soittimeen – kunhan siellä ei ole käynyt vähään aikaa esimerkiksi edellä mainittu Anathema.