Status Quo: In The Search Of The Fourth Chord

Edel

Staus Quota täytyy ihailla yhdestä asiasta: Vaikka porukka ei siihen rockin kaikkein kuninkaallisimpaan kaanoniin lukeudukaan, on yhtyeellä harvinaislaatuinen kyky yhdistää ihmisiä. Yhtyeen tanakan takapotkun tahdissa on lyöty käsiä yhteen jo yli kolmen vuosikymmenen ajan niin hiekkalaatikoilla kuin ruotsinlaivoillakin – ja epäilemättä pian myös vanhainkodeissa. Yhtyeen kahdessadas (oikeasti erään laskutavan mukaan 38.) albumi, In The Search of the Fourth Chord, kielii yhtyeen itseironisesta brittihuumorista, mutta onko se myös vihje musiikillisista tulevaisuuden suunnitelmista? No ei se ole, ja kukapa sitä odottaisikaan. Levy kuulostaa siltä hyvänmielenboogielta, joka on tullut tutuksi jäähalleilta ja komedioiden soundtrackeilta. Jostain syystä näiden kappaleiden esittäjän nimeä ei koskaan muistanut. Ehkäpä siksi, että yhtyeessä ei ole tippaakaan sellaista kiinnostavuutta, saati kapinallisuutta, mikä olisi tehnyt siitä kiehtovan tai legendaarisen. Näiden miesten missio on viihdyttää.

Vaikka Status Quo on ajan saatossa muuttunut eräänlaiseksi karikatyyriksi, osoittaa In The Search of the Fourth Chord sen, että vielä 2000-luvullakin herrat ovat urpon perusjytänsä kimpussa lyömättömiä. Esimerkiksi kakkossiivu Alrightin riffittely svengaa ihan vastustamattomasti, eikä sitä voi olla kuuntelematta yhä uudelleen. You’re The One For Me:n riffistä The Hellacopterskin olisi kateellinen, vaikka mitä väittäisivät. Saddling Up voisi puolestaan olla The Dandy Warholsin hukkunut helmi, joka on päätynyt ammattimiesten käsittelyn. Omaa tietä kulkeakseen ei täydy olla aina edistysmielisin tai nokkelin, mutta eräänlaista kylähulluille ominaista piittaamattomuutta muun maailman menosta se vaatii. Ja kuten usein käy, kyllästymistä ja halveksuntaa seuraa kunnioitus. Farkkuihin reikiä väsäävien retro-rokkareiden ja postmodernin sillisalaatin joukossa Staus Quo kuulostaa vilpittömältä ja hellyttävältä itseltään.