Maroon: The Cold Heart Of The Sun

Century Media

Ihmisen mieli on jännä juttu. Monesti näin on todettu, mutta silti hymähtelen itsekseni, kun muistelen ajatusteni kulkua tämän levyn kolahdettua postilaatikkoon. Nimittäin vajaa vuosi sitten sain ensimmäisen ja tätä ennen myös viimeisen kerran promolevyn samaiselta lafkalta, Century Medialta. Se oli karmeaa. Vital Remains löi päin näköä yli tunnin verran satanistista ja äärimmäisen brutaalia deathmetallia tuolloin korkeintaan kevytmetallistiksi luokiteltavan avustajanrentun kuultavaksi. Pala kurkussa yritin kaivaa lätystä hyvät puolet esiin Glen Bentonin muristessa korvan vieressä kuin tuonelan vartiokoira. Arviota ei koskaan julkaistu, mutta muistot palasivat mieleeni nyt, kun samanlainen sysimusta pahvikotelo oli jälleen avattava.

Mutta kas, ei se niin paha ollutkaan.

Huolimatta siitä, että The Cold Heart Of The Sunin avaa todella härö blastbeat-irrottelu, ei levy kaarrukaan aivan äärideathiksi, vaan kyseessä on melodista, mutta silti melko raakaa thrash-deathia. Sehän on taas yksi kriitikoiden inhokkigenre, ja syystä, sillä siihen kuuluu aivan liikaa aivan liian paljon itseään ja toisiaan toistavia bändejä. Maroon vaikuttaa kuitenkin olevan kohtuu monipuolinen ja erottuva tapaus, rauhallisempiakin osuuksia tuntuu olevan jonkin verran mukana. Monipuolinen on myös vokalisti Andre Moraweckin kurkku. Miehen skaala ulottuu aina yllä mainitun syväkurkku-Bentonin kaltaisesta hallaa tihkuvasta murinasta kimeään Filth-örinään.

Maroon ei niinkään brassaile teknisellä tasollaan, vaan sen sijaan bändi näyttää, että laadukasta meteliä voi tehdä yksinkertaisillakin linjoilla. Myös riffiherkuttelut ovat vähissä, tarttuvaa ja simppeliä demppausta sekä eriskummallisia sovituksia taas löytyy sitäkin enemmän. Agressioitakin tämän levyn avulla voi purkaa, edellyttäen, että volyymia on riittävästi.

Hittipotentiaalia löytyy ainakin parista avausbiisistä, joiden päällimmäisinä ansioina ovat tietysti kertosäkeet. Perisyntiin kuitenkin syyllistytään, eli taso hiipuu hiipumistaan loppua kohden, joskin ihan viimeisestä kappaleesta löytyy thrash-death -orkesterin mittakaavalla balladiksi laskettava hieno tunnelmapala, Some Goodbyes Are Farewells. Jos ei muuta, niin ainakin saksalaisviisikko näyttää, että myös vegaanit ja streittarit osaavat tehdä ärjyä musaa, ja vieläpä varsin hyvää sellaista.